En halua jutella kampaajalla

En oikein tiedä, olenko moukka vai tavallinen vähemmistön edustaja. Mahdollisesti epävarmuuteni tässä asiassa kumpuaa omasta ylisuorittajuudestani tai taipumuksestani kokea syyllisyyttä rikkoessani sosiaalisia normeja. En nimittäin jaksa jutella kampaajalla. Olen löytänyt parturi-kampaamon, missä käyn mielelläni. Paikka on ilmapiiriltään seesteinen ja henkilökunta osaavaa. Hinnat toki ovat omissa sfääreissään, mutta kuulemma kalliimpiakin on. Minä vaan aina toivon, että aikaa varatessani en päätyisi samalle kampaajalle kuin viimeksi. Mikäli kampaajani alkaa tunnistaa minut, meidän välillemme muodostuu jonkinlainen tuttuuteen perustuva suhde. Sitä en nimenomaan halua.

Inhoan small-talkia ja olen todella huono siinä. Minun on vaikea heittäytyä turhanpäiväiseen vilkkaaseen keskusteluun, kun ei minulla oikeastaan ole mitään asiaa. En seuraa aikaani, en trendejä enkä politiikkaa, säätiedotuksiakin kovin huonosti. Tykkään kyllä jutella, mutta lähinnä ihmissuhteista ja henkilökohtaisista asioista. Kuulisin mieluummin, mitä hyvälle ystävälleni oikeasti kuuluu kuin mitä hän on viime aikoina puuhastellut. Siksi on kovin vaivalloista virittää keskustelua tuntemattoman ihmisen kanssa, koska hänhän on täysin tuntematon. En pyri ystävystymään hänen kanssaan enkä siksi ole kiinnostunut kertomaan lomasuunnitelmistani tai työstäni. Tuskin häntäkään juuri kiinnostaa. Mietin myös liikaa omia sanomisiani, ja keskustelun luontainen rytmi rikkoontuu, kun harkitsen liian kauan, mitä sanon seuraavaksi. Ei se vaan toimi, ja siinä mielessä olen kai poikkeuksellinen ihminen, ettei minulla ole tarvetta täyttää hiljaisuutta puheella. Jopa minun ja läheisimmän ystäväni välisissä puhelinkeskusteluissa saattaa olla välillä minuutin pituisia hiljaisuuksia ilman että se ihmetyttäisi tai vaivaannuttaisi kumpaakaan meistä. Olen vaan vähän tällainen.

Tyypillinen kampaajakäyntini muistuttaa seuraavaa:

1. Sovitaan, mitä hiuksilleni tehdään. Katsellaan hiustupsuja ja mietitään pituus- ja mallikysymyksiä. Ihan normaalia keskustelua tämä, en minä nyt niin estynyt ole.
    
2. Kampaaja kertoo menevänsä seuraavaksi sekoittelemaan värejä ja ohjeistaa minua ottamaan lukemista lehtikasasta. Kerron, että minulla on kirja mukanani ja hymyilen kohteliaasti. Mietin useita vuosia, kehtaako kampaajalle ottaa kirjan mukaan. En ole koskaan nähnyt ketään kampaajalla kirjaa lukemassa. Yleensä ihmiset lukevat jonkinlaista hienostelevaa naistenlehteä ja keskustelevat samalla kampaajansa kanssa lapsista ja kukkasista. Kirjan lukeminen tuntuu hyvin selvältä viestiltä kampaajalle: ”Älä puhu minulle.” Vai onko tämäkin oma turha pelkoni? Minä nimittäin nautin kovasti siitä, että saan joskus edes istua hiljaa paikallani ja keskittyä lukemiseen. Ei minulla sellaiseen muuten aikaa ole. Pääsen monta sivua eteenpäin hujauksessa, ja voinkin sitten taas jatkaa, kun neljän kuukauden päästä menen uudestaan kampaajalle. Aivan ihanaa, jos se ei olisi niin vaivaannuttavaa.
    
3. Olemme olleet hissukseen sen ajan, kun kampaaja on laittanut värin päähäni. Kampaaja kertoo tämän jälkeen, että nyt annetaan värin vaikuttaa jonkin aikaa. Kampaaja tarjoaa kahvia ja kerron, että maidolla, kiitos. Jatkan lukemista ja kampaaja menee kahvitauolle itsekin.
    
4. Kampaaja tulee takaisin ja raottaa folioita tarkistaakseen, että väri on hienosti jo tarttunut. Etenemme pesupaikalle. Siellä mietin, onko noloa, jos silmät laittaa kiinni siinä pestävänä ollessa. Kampaaja kysyy, onko asento hyvä ja vesi sopivaa lämpötilaltaan. Vastaan, että ihan sopivaa on. Yritän keksiä tuohon jonkun eri fraasin eri kertoja varten, mutta en vaan keksi. Minä nykyään häpeilemättä laitan ne silmät kiinni ja toivon, että se hieroisi oikein kunnolla. Kampaaja ymmärtää olla hiljaa. Kiitän lopuksi, kun nousen pesupaikalta, ja tunnen pientä häpeää siitä, kuinka nautinnollinen se päänahkahierontaosuus on.
    
5. Keskustellaan vielä uudestaan hiustenleikkuusta ja tässä vaiheessa laitan kirjan pois. Koen painetta olla sosiaalisesti läsnä. Kampaaja kysyy varovasti jonkin standardikysymyksen ajankohdasta riippuen. Kesällä kysytään lomasuunnitelmista. Arkipäivänä kysytään, onko minulla vapaapäivä. Arki-iltana kysytään, tulitko töistä suoraan. Jotain siihen sitten vastaan hyvin sosiaalisesti suotavalla tavalla. Yritän vastata siten, että se herättäisi mahdollisimman vähän lisäkysymyksiä. Olen myös huomannut, että tässä kohtaa voi vääntää totuutta hieman, jos haluaa. Ei viitsi sanoa, että on yksinäisenä sinkkuna lähdössä matkalle, vaan voi myös sanoa, että miehen kanssa mennään. Ei sitä myöskään halunnut kertoa olevansa työttömänä. Loppuvaiheen opiskelija oli hyvä vastaus. Kun kertoi gradua tekevänsä, oli jo suuren luokan menestyjä elämässä, vaikka oikeasti se oli tehty jo puoli vuotta sitten ja sen jälkeen päädytty kortistoon. Ai, kun olen kamala ihminen.
    
6. Kampaaja alkaa föönata hiuksiani. Katselen prosessia peilistä ja hiustenkuivaajan hurinan päälle ei kannata kenenkään puhua. Kun hiukset alkavat kuivua siinä määrin, että uusi väri on nähtävillä, kommentoin aina, että tulipas siitä kiva. Eläväinen, kesäinen, freesi, pirtsakka, luonnollinen. Hyvin on raitaa, muttei liikaa kuitenkaan. Kampaaja ei yleensä kysy, että miltäs näyttää, mutta koen tarpeelliseksi tässä kohtaa kehua hänen työtään. Olen aika nysverö siinä mielessä, että kerran kehuin sellaistakin lopputulosta, jonka kävin sitten lopulta korjauttamassa toisessa kampaamossa. En vaan saanut sanotuksi, että pilasit mun hiukset vittu soikoon, vaan maksoin hymyillen ja varasin ajan toiselle. Miettikää nyt sitä tilannetta, kun kerrotte jollekin, ettette ole tyytyväinen hiustenne väriin. Istutte siinä sitten uudestaan pari tuntia, kun sama tyyppi yrittää korjata asiaa, ja sitä joko vituttaa, nolottaa tai surettaa.
    
7. Hiukset ovat valmiit, raudallakin on vedelty ja muotoilutuotteita sai sitten käyttää. Viimeinen vaihe: THE AWKWARD MIRROR. Katson sitä uutta kuontaloani edestä, takaa ja sivusta. Mietin, mitä kohteliaisuusfraaseja voisin käyttää, kun ei siitä nyt oikeasti niin paljon, saati ihmeellisiä asioita voi sanoa. Yleensä olen tässä vaiheessa jo sen verran uupunut koko prosessiin, että totean lyhyesti: ”Tosi kiva tuli. Kiitos.” En myöskään koskaan tarvitse niitä ylihintaisia Sebastianin tuotteita (joskin myönnän niissä varmasti olevan laatueroa Franck Provostin syyhyseoksiin – älkää hyvät ihmiset koskaan sortuko niihin). Maksu kortilla ja ulos.

Niin, mites? Saako kampaajalla lukea kirjaa ja olla hiljaa? Onko se moukkamaista? Kaipaavatko kampaajat keskustelua? Ovatko hiljaiset asiakkaat outoja ja ärsyttäviä? Mistä te itse juttelette kampaajanne kanssa?