Tämänpäiväinen vaalitulos tekee minut kummallisella tavalla nöyräksi ja sanattomaksi. Kunpa voisin elää yhden kierroksen Päiväni murmelina -elokuvaa, herätä uudestaan tähän päivään ja kuulla Yhdysvaltain presidentinvaalin ratkenneen toisin. Järjen ääni ei voittanut.

Syy, miksi vaalituloksen yhteydessä huomaan kokevani liikutusta ja herkistymistä, on siinä, että koen inhimillisen kärsimyksen huutaneen – ja kovaa. Trumpia eivät äänestä kovinkaan koulutetut, tasa-arvosta kiinnostuneet maailmanparantajat, vaan ne, jotka haluavat romuttaa kansakunnan myytit. Trumpin äänestäjät ovat reaktiivista kansaa, joka huutaa, että nyt on nähty tarpeeksi, God damn it!

Samalla reaktiivisuudella olen joskus itsekin huutanut kriisin keskellä. Olen huutanut kokemaani epätasa-arvoa, ollut valmiina potkimaan muiden oikeuksia saadakseni hengittää. Amerikkalaisilla on paha olla, ja kerrankin joku kuuntelee. Näitä on nähty ennenkin. Amerikkalaisetkin liittyvät Eurooppaan nähden jälkijunassa kansalaisliikkeeseen, jossa heitetään paskaa tuulettimeen, jotta se lentäisi kaikkien hyväuskoisten suvakkien naamoille.

Ehkä tämä on kuitenkin se viimeinen niitti maailmanlaajuisen teinikapinan arkkuun? Tämäkin vaihe menee ohi. Siitä todennäköisesti seuraa jotain hyvää, jotain huonoa. Siitä ei kuitenkaan välttämättä seuraa yhtään mitään. Tämän vaiheen jälkeen etsitään taas turvaa demokratiasta, lähennytään pehmeämpiä arvoja. Niin toivon.

Onneksi meitä avarakatseisempia on miljoonia.