Vietin tässä taannoin iltaa minulle entuudestaan vieraan kaveriporukan kanssa. He olivat ilmeisesti hipstereitä, vaikken oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa. En ole koskaan perustanut näistä ihmisluokituksista. Emot, hipsterit, pintaliitäjät, mitä kaikkia niitä onkaan. Aivan turhia käsitteitä identiteettiään etsivälle vaeltajasukupolvelle. Ihmiset ovat nykyään kovin pitkään hukassa. Ihmiset vakiintuvat nykyään kauhean vähän. Ihmiset eivät tunnu enää kiinnittyvän mihinkään. Opiskelijaelämää vietetään pitkälle kolmenkympin yli, ja elämän täyttävät populaarikulttuuri ja melko hengetön aatteellisuus. Edellä mainittujen kohdalla on hyvin tärkeää, että ne ovat juuri oikeanlaisia. Tietynlainen musiikki käy ja tietynlainen elämäntapa pitää olla. Kasvissyönti on eettistä ja alternative/indie-kategoria kaikessa on hyvä asia.

Vaikka itse olen kovin sarkastinen materialistivalittaja, joka kritisoi muita ihmisiä kovinkin rankalla kädellä, koen siihen näennäiseen vapaamielisyyteen ja puunhalailuunkin liittyvän tietynlaista kyttäysmentaliteettia. Mietin vaikka eteläeurooppalaisia, jotka iloitsevat elämästä avoimesti jo temperamenttinsa puolesta ja elävät viiniä kittaillen ja tupakkaa poltellen. Heistä ei tule yhtä tuomitsevaa vaikutelmaa kuin näistä terveellisten ja eettisten elämäntapojen noudattajista. On hienoa syödä quinoaa (vai mitä se nyt oli?) ja luomua. Arvostetaan kaikkea valtavirrasta poikkeavaa. Relatkaa, ihmiset.

Myönnän kokevani tietynlaista ylemmyydentunnetta siitä, että koen päässeeni ajelehtimisvaiheen ohi ja yritän kovasti olla ihan oikea aikuinen. Minulle oli kovin eksoottista käydä kotibileissä ja kokea Las Vegas -krapula seuraavana aamuna. Tämähän oli jotain, mitä tein 23-vuotiaana viimeksi (?) En juurikaan kyennyt kiinnostumaan porukan puheenaiheista, vaikka ihmiset kovin mukavia olivatkin. Minua ei kiinnosta ulkomailla asuminen, reppureissaaminen tai elämänkatsomuksen filosofointi. Minua ei kiinnosta näyttelijät tai julkkikset. En ole myöskään kovin yleisesti sivistynyt. Mieheni spekuloi joskus, ettei minulla oikeastaan ole sitä ”omaa juttua”. Mikä minä sitten olen, kun en kuulu mihinkään kategoriaan?

En tiedä, olenko vanha vai tyhmä, mutta osasin tämän illanvieton jälkeen arvostaa ihan eri tavalla sitä, mitä minulla on. Arvostan sitä, että elämässäni on lapsia. Arvostan sitä, että minulla on kotona joku odottamassa. Arvostan vakiintumista ja palkkatyötä. En etsi itseäni hienoista ravintoloista, pukeutumistyylistä enkä musiikista. Niillä ei ole väliä. Perheellä ja rakkaudella on väliä. Me teemme tulevaisuutta yhdessä. Meillä on rakkautta. On ihanaa katsoa lasten leikkejä, vaikkeivät ne omia lapsia olisikaan. Ja eilen miehen tyttö sanoi ensimmäisen kerran toivovansa pikkusiskoa tai -veljeä. Olen vähän niin kuin äiti ilman omia lapsia. Se on se minun ”oma juttuni”.

Tulin illanvietosta kotiin mieheni luo ja kerroin hänelle, kuinka paljon sisältöä minun elämässäni on hänen kanssaan. Kerroin, kuinka paljon sitä arvostan ja rakastan. En tiedä hienoja juttuja uusimmista ruokatrendeistä enkä osaa analysoida maailmanmenoa hienoin termein, mutta keskityn rakkaimpiini. Parisuhde ja uusperhe eivät vaan ole kovin kiinnostavia puheenaiheita citysinkkujen mielestä.

Voisin kai olla osa sivistynyttä nuorta aikuispopulaatiota, joka kuvaa ruoka-annoksia ja käy keikoilla, mutta en halua sitä. Olen kirjoittanut paljon vaikeuksistani sopeutua perhe-elämään ja äitipuoleuteen, mutta sitähän minä toisaalta haluan. En halua hiuspuuteria (vai onko sekin jo vanha juttu) enkä retrokeittiötä täydellisesti paistettuine kuhafileineen.