Vähän on tunkeilevaa perhesuunnittelupolitiikkaa
”Jokainen vuosi, joka vierähtää ilman toteutuneita toiveita, jää painamaan sydäntä. Missä prinsessahäät, lapsi, yhteinen perhe? No eihän niistä ole koskaan sovittu. Riidelty vain, joka viikko.” – Heli Vaaranen, Väestöliiton blogi
Hieman latautunut tunnelma jäi tästä blogikirjoituksesta. Olen valitettavasti aikaani jäljessä, sillä kirjoitus on jo vuodelta 2013, mutta silti se putosi minuun kuin vesimeloni asfalttiin.
Kirjoituksen otsikko todella puhutteli minua: Älä varasta kahdeksaa vuotta hänen elämästään. Kriisiytyneen parisuhteeni kurimuksessa melkein raivosin itsekseni sitä, miten tuo on juuri sitä, mitä minulle tehdään. ’Saatana’ vielä lauseen loppuun ja ’perkele’ myös. Olen juuri sellainen Vaarasen kuvaama nuori nainen, joka on tuhlannut vuosia yhteisen kodin rakentamiseen, vaikka kodin seinät ovat edelleen tyhjät. Toiseen on vuosien varrella rakastunut ja kiintynyt. On jo tottunut yhteiseen arkeen, jossa on paljon hyviä hetkiä(kin). Joka viikko on riidelty kahdesti jostain nykyhetken, menneisyyden tai tulevaisuuden asiasta. On riidelty siitä, milloin lapsia hankitaan tai milloin niiden ajankohdasta edes keskustellaan. Parempina hetkinä ollaan heitelty vihjailevia vauvavitsejä ja pidetty itsestäänselvänä, että kyllä se vauva sieltä joskus tulee.
”Ihminen on hyvä toivomaan, ihan loputtomiin. Silti fakta on, että miehellä on lisääntymisaikaa kolme – neljäkymmentä vuotta. Naisen hedelmällisyys on otollisimmillaan alle kolmenkymmenen ikävuoden.
Ota omat toiveesi vakavasti. Yksi vuosi riittää näyttämään, mihin parisuhteella on rahkeita. Muutoksia ja vaikeuksia on kaikkien edessä, niin onnellisten kuin onnettomien. Silti investointi tyhjään on katkeraa myrkkyä hänelle, joka haluaa käyttää kallisarvoisen aikansa rakastaakseen miestään ja tullakseen äidiksi.
Nainen, ole proaktiivinen, tee valintoja. Kun mies sanoo, ”en ole valmis” ja puhuu sinut ympäri neljänteen vuoteen e-pillereitä, mieti tarkkaan.
Mies: Älä varasta kahdeksaa vuotta hänen elämästään.”
Vaaranen väittää uskaliaasti, että yhdessä vuodessa näkee, onko parisuhteella onnistumisen edellytyksiä, jos nyt oikein tulkitsin. Olen nyt katsellut kaksi ja puoli vuotta riitojen ja onnen hetkien aaltoilua. Olen punninnut vaakakupissa omia toiveitani ja etsinyt niille vastineita miehestä. Olen ymmärtänyt poikkeuksellista elämäntilannettamme ja miehen pelkoa aiempien parisuhdevirheiden toistamisesta. Olen välillä pitänyt kynsin hampain kiinni, välillä rimpuillut irti kaikin keinoin. En koskaan onnistu olemaan vihainen pitkään. Rakkaus ja myötätunto nousevat miestä kohtaan aina pahankin riidan jälkeen. Niin hänelläkin.
Tulisiko minun siis päätellä, että tämä ei tästä mihinkään muutu? Tulisiko minun todeta, että hedelmällisyyteni ei enää ole otollisimmillaan parin vuoden päästä? Varastaako mies minulta lapsentekovuosia?
Proaktiivinen pitäisi olla. Pitäisikö minun siis:
a) Vedota hedelmällisyyteni laskuun ja vaatia lasta parisuhteen muista vaikeuksista huolimatta?
b) Todeta suhteen toimimattomuus (onhan tässä jo enemmän kuin yksi vuosi katseltu) ja vaihtaa miestä lapsentekomyönteisempään ennen kuin mies ehtii varastaa minulta kahdeksan vuotta? Mutta eikös siinäkin nyt mene vuosia jo itsessään, että löytää seuraavan?
c) Luovuttaa ja todeta miehen varastaneen minulta kaksi ja puoli vuotta? Lähettää katkera kirje Väestöliittoon ja olla yksi naisista, joista Vaaranen kirjoittaa?
No ei pitäisi.
Miksi vitussa minulle kerrotaan näitä hedelmällisyyden ikärajoja, kun ihmiset ympäri maita ja mantuja lisääntyvät päälle kolmekymppisenä? Onko Vaarasen kirjoitus osa jotain väestönkasvukampanjaa? Olen ihan samaa mieltä siitä, että on julmaa viljellä turhaa toivoa. Todella toivon, ettei mieheni varasta minulta kahdeksaa hedelmällistä vuotta. Mutta antakaa nyt jumalauta vähän parisuhteen toimivuudelle ja perhesuunnittelulle vähän enemmän aikaa. Paha mieli tulee.