Salitreenien paluu (ja vähän surun käsittelystäkin)
Salitreeneihin tuli melkein vuoden tauko. Treenaaminen on tosin ollut oikeasti aktiivista ehkä viimeksi n. neljä vuotta sitten, mutta nyt viimeisen vuoden aikana en ole käynyt salilla juuri ollenkaan. Nyt olen pikkuhiljaa palauttanut treenejä taas elämääni ja uskallan toivottaa salitreenit virallisesti tervetulleeksi jälleen osaksi arkeani.
Ihmiskeho on mieletön. Syy näin pitkään taukoon johtui viime kesänä koetusta menetyksestä, josta kehoon jäi muistijälki. Sain suru-uutiset rakkaan ihmisen kuolemasta puhelimitse eräänä erittäin kauniina kesäaamuna. Istuin syömässä aamupuuroa treenivaatteet päällä laukku valmiiksi pakattuna. Olin aloittelemassa ihanan aktiivista lomapäivää. Puhelun jälkeen olin shokissa ja jonkinlaisessa kokovartalolukossa. Mietin itsekseni hetken mitä juuri kuulin ja soitin äidilleni onko tapahtunut oikeasti totta vai kuvittelinko vain.
Shokkitilassa mieli meni autopilotille. Totesin, että koska mitään ei ole tehtävissä, jatkan päivääni niin kuin olisin muutoinkin jatkanut. Lähdin siis joka tapauksessa salille. Muistan vieläkin miten epätodellinen olo minulla oli, ja vaikka tämä kuulostaa ehkä täysin hullulta, jälkeenpäin ajateltuna treenaaminen saattoi olla ihan hyväkin päätös. Kokovartalolukko alkoi nimittäin vähitellen murtua treenin lomassa ja jouduin lähtemään kotiin alkaessani hyperventiloida kesken treenien. Varsinainen romahdus tapahtui heti kun pääsin salilta kotiin.
Liikunta ei kiinnostanut pitkään surun käsittelyn vuoksi, mutta kun elämä alkoi vähitellen normalisoitua, yritin palauttaa myös treenaamisen takaisin arkeen. Huomasin kuitenkin, että minua alkoi aina itkettää treenaamisen lomassa, enkä heti ymmärtänyt edes miksi. En enää halunnut treenata, kun hyvän olon sijaan minulle tulikin vain ahdistava olo. Myöhemmin ymmärsin, että kehoni yhdisti hengästymisen sekä lihasten polttelun tuohon kesäkuiseen aamuun, jolloin maailmani romahti. Nyt olen siis palauttanut liikunnan pienillä askelilla elämään, pitänyt breikkiä tarpeen vaatiessa salillakin ja opettanut mieltä ja kehoa taas siihen, että hengästyminen ja kehon tuntemukset johtuvat jostain muusta kuin shokista ja surusta. Tänään oli ensimmäinen treeni pitkään aikaan, kun ihan oikeasti nautin. Suuri saavutus minulle!
Ihminen on mielettömän upea kokonaisuus, sanonpahan vain.