Minäminäminä

Välillä mietin miksi olen syntynyt tälle aikakaudelle, kun maailman meno ahdistaa joskus niin paljon. Elämme tätä ah-niin-ihanaa henkilöbrändäämisen aikaa. Usein mietin sen olevan hyväkin juttu, sillä kuka tahansa voi brändätä itsensä täysin omien mielenkiinnonkohteiden mukaan ja saada esimerkiksi rakennettua rakkaasta harrastuksesta itselleen kokopäiväisen työn. Tällöin brändäys tapahtuu luonnostaan, kun paloa aihetta kohtaan on mahtavaa seurata ja innostusta on mahdotonta olla huomaamatta. Toisinaan kuitenkin tämä itsensä korostaminen lähinnä ällöttää.

Elämme ajassa, jossa jopa maanisesti ja pakonomaisesti korostetaan itseä, omaa osaamista ja tietotaitoa. Jokainen voi olla oman alansa asiantuntija, kiitos sosiaalisen median. Mitä kovemmin huudat ja toitotat että minäminäminä, sitä varmemmin se alkaa upota yleisöön. Selfiet saavat enemmän tykkäyksiä kuin kauniit maisemakuvat, enkä aina oikein ymmärrä edes miksi – suuri osa meistä näyttää selfieissä aivan joltain muulta kuin itseltään. Miksi siis kannustamme toisiamme jatkamaan sellaisten kuvien jakamista tykkäämällä ja kommentoimalla, että onpa kaunis kuva sinusta! Ei sillä, etteikö kuva voisi olla kaunis, mutta voitaisiinko alkaa vaatia entistä enemmän aitoutta ympärillemme?

Olen aika hyvältä etäisyydeltä saanut seurata tällaista henkilöbrändäys-prosessia. Minä osaan, minä tiedän, minä teen, minä suoritan. Väliin tekisi mieli huutaa kaikkia niitä seikkoja, jotka jää kertomatta. Näyttää se kolikon kääntöpuoli. Mutta eihän sellaista voi tehdä, tässä maailmassa pärjää ne, jotka kovemmin ja aktiivisemmin huutavat. Huolimatta siitä kuinka monen yli on matkalla kävelty.

Saattaa olla pieniä patoutumia ilmassa ja se ehkä välittyy rivien välistä, tämä itsensä koristamisen tarve saa toisinaan raivon partaalle.

Harvoin sitä kuitenkaan yksin mitään saavuttaa. Hyvä minä, hyvä ME. Hyvä MEIDÄN joukkue!