Sunnuntaipohdintaa

Sunnuntaisin on ihanaa vain olla. Pyrin yleensä suunnittelemaan viikonloput niin, että sunnuntaina ei välttämättä tarvitse tehdä yhtään mitään, jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu juuri siltä. Kaikessa hässäkässä blogiin kirjoittaminen jäi, ja kaivoin pitkästä aikaa päiväkirjan esiin. Kirjoittaminen on itselle niin tärkeä tapa jäsennellä asioita ja tunnistan sen puuttumisen heti sellaisesta ”tukkoisemmasta” olosta pään sisällä. Blogiin kirjoitan yleensä kuitenkin jo ne hieman jäsennellymmät ajatukset ja nyt huomasin, että ajatuksia on tavallaan ”liikaa”, enkä saanut niistä tuotettua mitään järkevää tänne blogin puolellekaan. Kynnys blogin kirjoittamiseen kasvaa kuitenkin pelottavan nopeasti ja siksi olen täällä taas, murtamassa sen pienen kynnyksen joka tässä välissä ehti jo muodostua. 

Viimeksi julkaisemani kirjoitus käsitteli kuolemaa, surua ja sen käsittelyä. Arvatenkin vaikea aihe ja huomasin, että aiheesta kirjoittaminen veti hiljaiseksi, vaikka tekstiä pitkään pyörittelinkin ja olen tietenkin myös elänyt asian kanssa jo vuoden. Vuosi on menetyksen keskellä lyhyt aika. Todella lyhyt. Ja mitä vähemmän asiasta puhuu (tai kirjoittaa) sitä hiljaisemmaksi se niinä kertoina vetää, kun aihe on pinnalla. Sellaisen kunnioittavan hiljaiseksi. Kuolema kun ei ole pelkästään surua, sehän on myös lämpimiä muistoja ja sen toteamista, että elämässä on ollut jotain todella tärkeää ja rakasta. 

Kaiken tämän tunteilun keskellä olen joutunut pohtimaan myös luottamusta ja sitä, tunnemmeko ympärillämme olevat ihmiset oikeastaan ollenkaan? Ihmisistä on paljastunut piirteitä, joiden en uskonut olevan olemassakaan ja oma usko ”hyvään” on aidosti ollut koetuksella. Sitä ei ihan pienellä typeryydellä koetella, mutta välillä tuntuu oikeasti siltä, että  ihmiset ajavat vain omaa etuaan, eivätkä vaivaudu ajattelemaan omaa napaansa pidemmälle. Se ahdistaa. Todella paljon. Tästä kuopasta olen onneksi jo noussut. Haluan edelleen uskoa, että ihmiset eivät ainakaan suurelta osin halua toisilleen tahallaan pahaa. 

Epävarmuus. Se on myös yksi teema, joka on pyörinyt mielessä näiden parin viikon aikana, osittain liittyen myös edelliseen teemaan. Epävarmuus ja pelko nostavat ihmisissä esiin rumia puolia. Kun ihminen on aidosti tyytyväinen elämäänsä ja itseensä, hän haluaa vain hyvää ympärilleen. Epävarma ihminen ei sellaiseen kykene, vaan haluaa ensisijaisesti pelastaa oman nahkansa ja pönkittää oloaan muidenkin kustannuksella. Tämä on vaikeaa muistaa niissä tilanteissa, kun epävarmuus on jollain tavalla läsnä. Miten sitä saisi sellaisen vahvuuden, että piikkien lentäessä kohti ne osaisi tulkita vain epävarmuuden tekosiksi? Tai että itse epävarmuuden hetkellä jättäisi asioita sanomatta?

Tällaisia kevyitä teemoja on pyörinyt viime päivien aikana mielessä. 
Ihanaa olla taas täällä kirjoittamassa!

xx