Lukuisat naamiot
Mietin melko useinkin sitä kuinka hyvin oikeasti voimme tuntea ne läheisimmätkään ihmiset. Pohdinnat johtuvat usein siitä, että välillä ahdistun ajatuksesta, että elän itsekin kaksoiselämää. Todellisuudessa kaikkihan niin tekevät jollain tasolla. Harva ihminen iskee tiskiin joka hetkessä, kaikkien ihmisten kanssa, kaikki henkilökohtaisen elämän ongelmat ja kiemurat.
Kun jopa sellainen ystävä, jonka olen aina ajatellut uskovan hyvään tässä maailmassa, toteaa ääneen, että vain itseensä voi tässä elämässä luottaa, pysähdyin todella miettimään asiaa. Niinhän se on. Vain omat ajatukset ja ongelmat kaikkine ulottuvuuksineen on itsellä tiedossa. Harvassa ovat ne ihmiset, joista tietäisi aivan kaiken. Toisista tiedetään vain se, mitä he ovat päättäneet itsestään ulospäin antaa ja paljon asioita – jo tapahtuneita käänteitä tai ajatuksissa kyteviä pohdintoja – saattaa jäädä korkeintaan päiväkirjasivujen tietoon, jos sitäkään.
Oma tunne kaksoiselämästä on syntynyt mm. masennuksen keskellä elämisestä. Harva oikeasti näkee miltä masennus arjessa näyttää ja esimerkiksi töissä monikaan työkaveri ei tilanteesta mitään tiedä. Työelämässä minusta saa varmasti aivan erilaisen kuvan, eikä masennus tulisi välttämättä monelle mieleenkään. Vaikka kuten jo aiemmin todettu, eihän masennus tarkoita alakuloa ja jatkuvaa masentuneisuutta, eikä näin ollen näy välttämättä ulospäin millään tavalla. Olen kuitenkin töissä melko aikaansaava ja vapaa-ajalla taas pahimmillaan todella saamaton etenkin sellaisessa vaiheessa, kun haluaisin vain kaivautua kuukaudeksi johonkin maakuoppaan ja olla kohtaamatta yhtäkään ihmistä. Tuntuu, että käytän kaiken energian työpäivän aikana ja kontrasti energiatasossa on suuri työpäivän ja vapaa-ajan välillä.
Tuntuu siis, että kasvoilla on usein naamio. Ja koska koen, että omilla kasvoilla on naamio, vaikka olen mielestäni kuitenkin suhteellisen avoin, enkä varsinaisesti ole esimerkiksi häpeillyt masennuksesta tai terapiassa käymisestä puhumista, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kaikilla on usein jonkinlainen naamio käytössä. Milloin se on filtteröimässä puhetta, milloin peittämässä omia häpeällisimpiä ja kipeimpiä kohtia. Aina se on jollain tavalla läsnä. Naamioajatuksesta muistin kauniin runon, johon törmäsin jo monta vuotta sitten Hidasta elämää -sivustolla ja runo kolahti nyt aivan eri tavalla.
”Kuule se mitä en sano” – miten kaunis ajatus. Käyhän lukemassa ajatuksen sisältävä runo täältä.
Rentouttavaa lauantai-iltaa!
xx