Äärirajoilla
Kun olen jaksamisen äärirajoilla, tunnistan sen yleensä melko nopeastikin muutamasta eri seikasta.
- Alan nukkua todella levottomasti heräilen aamuyöllä.
- Syön huonosti enkä jaksa liikkua.
- En muista olla yhteydessä läheisiin ihmisiin, erityisesti vanhempiini.
- Stressaannun jopa ystävien lähettämistä viesteistä. (Kun niihinkin pitää vastata)
- Pienetkin asiat tuntuvat yhtäkkiä yllättävän vaikeilta.
Tuttuja juttuja varmasti meille monelle. Minulle kaikki nämä seikat ovat ajankohtaista juuri nyt. Näiden lisäksi olen kokenut myös yhden paniikkikohtauksen, ja huomaan viettäväni puolet vapaa-ajasta jonkinasteisessa koomassa tekemättä yhtään mitään. Ei yksinkertaisesti ole energiaa. Ehkä tästä samaisesta syystä kirjoittaminenkin on jäänyt taas vähemmälle, vaikka toisaalta tiedostankin, että saisin tästä kaipaamaani tasapainoa arkeen. Kirjoittaminen poistaa pahimman touhottamisen, kun on hetkeksi pysähdyttävä tekstin ääreen. Aivan kuten vähän aikaa sitten kirjoitinkin.
Elän siinä mielessä ongelmallisessa tilanteessa, että jaksamisen äärirajat tulevat vastaan enemmänkin henkisesti kuin fyysisesti vaikkakin ne ovat suuresti kytköksissä toisiinsa. Suurelta osin uupumisen aiheuttaa työolosuhteet; kiire, työmäärä sekä valitettavasti myös työpaikalla olevat ihmissuhteet. Sanoin ystävälleni juuri pari päivää sitten, että jos kyseessä olisi parisuhde, olisin jo eronnut. Kemiat kun eivät vain kohtaa ja asiat eivät sen vuoksi toimi. Työpaikalla ero ei ole mahdollinen, vaan on vain jaksettava. Yritettävä tultava toimeen.
Mutta missä menee se raja? Kuinka kauan pitää yrittää tulla toimeen ja tehdä asialle edes jotain, jotta itsellä olisi helpompi hengittää? Missä vaiheessa on parempi vain heittää hanskat tiskiin ja etsiä työelämään uusi polku?
Erityisen raskasta tilanteesta tekee se, että olen luonteeltani herkkä ja poden tästäkin siis jatkuvaa morkkista. Kyseessä kun ei ole paha ihminen, vaan ihminen, jolla on varmasti sydän paikallaan, mutta työympäristö sekä kaikki se stressi tuovat hänessä pahimmat ja monstereimmat piirteet esiin. Ja tietenkin se, että olemme työmaailmassa kuin yö ja päivä ja meillä on eri tavat toimia. Toisina päivinä ollaan itse aurinko, toisina taas tiuskitaan. Nämä jatkuvat oikut ovat aiheuttaneet kyyneleet jos toisetkin tässä viimeisen vuoden aikana. Kaikki ne ikävät ajatukset kuitenkin kaikkoavat kauemmas, kun tilanne helpottaa – kunnes tilanne eskaloituu jälleen ja asiat tuntuvat yhtäkkiä taas raskailta ja uuvuttavilta. Tätä vuoristorataa on jatkunut jo pitkään. Siksi istun koneen ääressä juuri nyt pohtimassa jaksamistani ja suollan kaiken tajunnanvirtana tähän.
Nämä itselle ajankohtaiset aiheet tuntuvat pomppaavan silmien eteen myös elokuvista joita katson, artikkeleista joita luen sekä sometileiltä, joita seuraan. Tunuu siis siltä, että jaksamisesta on puhuttu viime aikoina todella paljon. Osittain myös siksi, että kuten minä, myös moni muu potee kevätväsymystä ja se jo omalta osaltaan tuo pienen uupumuksen tähän ihanaan vuodenaikaan. Osittain siksi, että siinä missä keväällä paketoidaan kouluvuosi, monissa työtehtävissä paketoidaan tietyllä tavalla myös työvuosi. Usein kesällä saattaa olla hiljaisempaa, kun eri tahot lomailevat eikä sähköposti pursua yli laitojen joka päivä. Keväällä on siis usein tekemisen meininki. Tai ehkä olen yksinkertaisesti nyt kiinnittänyt huomiota aiheeseen ja sen ympärillä pyöriviin keskusteluihin, kun oma jaksaminen on ollut itsellä suurennuslasin alla.
Pahoittelen suuresti tätä tajunnanvirtaa, tuntui siltä että tämä on pakko saada suollettua äkkiä tekstin muotoon ennen kuin alan katua tämän kirjoittamista. Yleensä nukun yön yli ennen kuin julkaisen tekstin, nyt tiedän että poistaisin tämän kokonaan jos tekisin niin.
Miten te muut herkät selviätte työmaailman luomista paineista ja kuormituksesta?
Edit: Tajusin, että saatoin luoda mielikuvaa jonkinlaisesta työpaikkakiusaamisesta, mutta ainakaan toistaiseksi mitään niin vakavaa ei ole ollut havaittavissa. Kyse taitaa yksinkertaisesti olla enemmänkin täysin erilaisista luonteista ja yhteisen sävelen puuttumisesta. Eli ei tarvitse huolestua. <3