Elämä (ja ihmiset) on yllätyksiä täynnä
Olen useampaan otteeseen saanut ihmetellä ihmisten yllätyksellisyyttä viime aikoina, niin hyvässä kuin pahassa. Tuntuu, että elän tällä hetkellä vaihetta, jossa ihmettelen joko aikuisten ihmisten huonoja käytöstapoja tai vaihtoehtoisesti elämän täysikäännöksiä. Kaikki nämä viime aikojen kokemukset ovat vahvistaneet tunnetta siitä, että elämä voi yllättää ja mikään ei ole mahdotonta.
Pyrin aina tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Se on mielestäni vähintä mitä voi tehdä, ja harvoin olenkaan elämäni aikana ollut tilanteissa, jossa välit ovat kokonaan poikki. Erään ystävän kanssa riitelimme kerran niin pahasti, että olimme puoli vuotta puhumatta toisillemme. Puolen vuoden aikana ehti unohtaa täysin mistä riita edes syntyi ja nyt koko tilanne näin vuosien jälkeen jo naurattaa. Ja silloin oltiin mukamas jo niin aikuisia! Välit korjaantuivat yhdellä kuvatykkäyksellä (aikuismaista) – tämän jälkeen puhuttiin pitkä maratonpuhelu ja todettiin että mitäs hemmettiä tapahtui, kun joku naurettavan pieni asia sai välit poikki moneksi kuukaudeksi.
Toinen esimerkki välien katkeamisesta on taannoin tarinan aiheena ollut mysteerimies, joka taitaa toisaalta edustaa sitä yhtä klassisinta ”välirikon” mallia: yhteydenpito vain jää. Joko dramaattisten käänteiden kautta tai hiljalleen hiipuen.
Sekä mysteerimies että viimeisimmän avoimuuspohdinnan taustalla ollut tilanne on herättänyt ajatukset siitä, miten elämä pääsee yllättämään aivan käsittämättömillä käänteillä tai ihmisillä, joita se tuo eteen. Suu on loksahtanut kerran jos toisenkin etenkin tässä viimeisen muutaman kuukauden aikana joko hämmennyksestä tai silkasta pöyristyksestä. En ole osannut henkisesti varautua siihen, että ihmisestä voi tulla esiin jokin täysin uusi puoli (tai oikeastaan kokonaan uusi ihminen) tai toisaalta ettei aikuisella ihmisellä olisi tilannetajua tai käytöstapoja.
Olen joutunut yllätysten kautta pohtimaan paljon omaa suhtautumistani asioihin; antaako uusia mahdollisuuksia tai mihin pisteeseen asti toisen aiheuttamaa epämukavaa fiilistä pitää oikein sietää. Miksi tilanteet saavat minut tuntemaan niin kuin ne saavat? Välillä tuntuu siltä, että elämä tarkoituksenmukaisesti sohii niitä heikkoja tai työstettäviä kohtia itsessä.
”Käsittämätöntä” on tainnut olla lempitoteamukseni viime aikoina ihmisistä puhuttaessa, ihmiset ja elämä todella osaavat yllättää! Mutta eikös se tee tästä elämästä juuri niin kovin mielenkiintoista ja arvoituksellista?