Olen unohtanut unelmoida

…Enkä edes itse ole huomannut sitä. Olen havahtunut viimeisen parin viikon aikana siihen, että tällä hetkellä minulla ei ihan oikeasti ole konkreettista unelmaa. Toki uusi työ, enemmän palkkaa ja muita pienempiä haaveita on helpohko listata, mutta ei sellaista selkeärajaista unelmaa, jonka ääreen olisi toisinaan ihana edes hetkeksi pysähtyä. Jotain sellaista mitä kohti pyrkiä.

Olen aina ollut melkoinen unelmoija ja saanut energiaa haaveista ja niiden tavoittelemisesta, joten suoraan sanottuna säikähdin nykytilannetta aika paljonkin. Nyt tiedän miltä tuntuu, kun ihmiset sanovat kadottaneensa itsensä. Tyhjältä. Turvattomalta. Vailla suuntaa ajelehtimiselta. Toisinaan on hyväkin heittäytyä virran vietäväksi ja katsoa mihin elämä lopulta kuljettaa, mutta tämä tuntemus on mulle aivan uusi.

Onko sinänsä mikään ihme, että fokus suunnasta on viimeisen parin vuoden aikana kadonnut. Läheisen ihmisen kuolema, surun prosessointi, vaikeat työtilanteet liiallisine työmäärineen ja jatkuvine muutoksineen, pitkään jatkuneet uniongelmat, ahdistuneisuus, masentuneisuus, lopulta uupumusdiagnoosi (epävirallinen toki), vuoden kestänyt intensiivinen emdr-terapia… Aika paljon mieltä kuormittavia asioita on ollut kannettavana ja päivät ovat menneet selviytymiseen. Läheisen menettämisen jälkeen kuolema oli niin vahvasti läsnä omassa arjessa, että olin varma kuolevani itsekin nuorena. Ja hyvin pian läheisen kuoleman jälkeen. Miksi siis edes ryhtyä mihinkään, jos kuolema kuitenkin pian korjaa täältä pois? Nuorena kuoleminen olikin yhtäkkiä mahdollista.

Värit ovat alkaneet palautua elämään ja arkikin tuntuu jo tasaiselta. Nyt olisi taas tilaa unelmille ja jälleen kerran voidaan todeta, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Mielen haavoista parantumista ei voi kiirehtiä ja se vaatii oman aikansa. Toisaalta, mikäs sen ihanampaa kuin alkaa miettiä millaisia asioita sitä haluaisikaan elämässä vielä tavoitella.

Unelmien täytteistä sunnuntaita!