Olen aina ollut melko tarkka ihmisistä, joille annan osan itsestäni ja elämästäni, mutta valitettavasti olen ollut myös liian kiltti ja sietänyt ihmisiltä ihan liikaa. Olen ollut pahimpina aikoina eräänlainen ovimatto, ihminen joka aina kuuntelee ja ymmärtää saamatta kuitenkaan samaa takaisin.

Olen samaan aikaan aina vihannut sitä tunnetta, että minua pidetään itsestäänselvyytenä, eikä esimerkiksi juuri kuuntelutaitoa arvosteta. Se on saanut minut tuntemaan itseni arvottomaksi, ja olen useinkin joutunut toteamaan ihmisten kohdalla, etten mielestäni koe saavani heiltä vastaavaa panostusta kuin mitä itse annan heille. Tämähän on tietenkin tulkintakysymys ja johtuu osittain varmasti erityisherkästä luonteestani.

Nykyään kiinnitän tähän entistä enemmän huomiota, sillä olen onneksi todella havahtunut siihen, että ympärilläni on kourallinen heitä, jotka arvostavat minua samalla tavalla kuin minä heitä. Ja näitä suhteita pitää vaalia.

Elämä on liian lyhyt. Liian lyhyt siihen, että viettäisimme aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät meitä arvosta. Liian lyhyt työhön, joka aiheuttaa vain negatiivista tunnetta. Liian lyhyt mihinkään sellaiseen, johon täytyy tyytyä. Liian lyhyt asioihin, jotka ottavat enemmän kuin antavat. 

Olen pyöritellyt tätä aihetta viimeisen vuoden aikana paljonkin ja se on tainnut teksteissänikin vahvasti näkyä. Nyt olen kuitenkin kipuillut ystävyyssuhteessa, jossa en löydä balanssia sille tulisiko minun antaa tilanteen vain olla sellainen kuin se on ja antaa asioiden edetä omalla painollaan hitaasti mutta varmasti kohti hiipumista vai tulisiko vielä kerran yrittää nostaa kissa pöydälle ja kertoa miltä tuntuu.

Tärkeiden ihmissuhteiden eteen tulee nähdä vaivaa, mikään suhde ei pysy hyvänä ilman pientä työtä ja vaalimista. Nyt koen toistuvasti, ettei ystävyys anna minulle sitä mitä juuri nyt tarvitsen. En tavallaan tule siis kohdatuksi, ja se tuntuu raskaalta, sillä ystävyys alkaa sen vuoksi ottamaan minulta enemmän kuin se antaa. 

Tuntuu siltä, etten oikein osaa sanoittaa tilanteen herättämiä tunteita, ja tämä kaikki saattaa helposti kuulostaa uhriutumiselta ja marttyyrimaiselta valittamiselta, mikä on myös osa ongelmaa. Syytän itseäni jatkuvasti siitä, vaadinko ystäviltäni liikaa. Toisaalta mietin, että itsehän minä voin valita juuri omanlaiset ystävyyssuhteet ympärilleni, mutta toisaalta mietin olenko hankala.

Olen ehkä vain totaalisen kypsä siihen, ettei kohdata aidosti ja keskitytä hetkeen. Siihen, että puhun ystävän otsalle tai päälaelle, kun katse on koko ajan kiinni puhelimessa, joka sisältää siis jotain selkeästi tärkeämpää. Siihen, että ystävä katoaa ja etäisyys kasvaa. Ehkä tarvitsen vain reilusti omaa aikaa ja tilaa itsekin kaiken myllerryksen keskellä. Ehkä ja ehkä.

Millaisia ajatuksia tämä herättää, onko tilanne tuttu?

Ihanaa syyspäivää! xx