Elämä on ehtinyt heittää eteen sen luokan kokemuksia, että heikompaa hirvittäisi. Muiden kokemuksia ei ole tässä ollenkaan tarkoitus vähätellä. Se mitä tarkoitan on se, että elämä on osoittanut raadollisuutensa hyvinkin selkokielellä. Kaikki on joskus hyvin pienestä kiinni.

Elämän tuomat kokemukset herättivät pikkuhiljaa tunteen siitä, miten vähän asioita voi itse edes kontrolloida. Jos polku on määritelty jo ennalta, onko mitään muuta vaihtoehtoa edes kuin heittäytyä virran vietäväksi? Ystäväni sairasti vaikean syövän, vaikka on elänyt todella terveellistä elämää. Kuolemaa piti katsoakin yhtäkkiä silmiin ja aloittaa elämä uudelleen konkreettisesti; opettelemalla kävelemään. Kasvain kun oli aivoissa, niin se toki jätti jälkensä. Ystäväni oli seuraavana syntymäpäivänään aidosti onnellinen siitä, että sai elää tuohon päivään asti – eli mitä sitä omaa ikäänsä kriiseilemään. Elämä on raadollista ja koskaan ei voi tietää milloin se päättyy.

Seurasin sivussa ystäväni koettelemuksia ja tuin niin hyvin kuin vain suinkin pystyin ja osasin. Helppoahan se ei tietenkään ollut. Kun ystävä seisoo taistelukehässä kuoleman kanssa, niin mistä siinä voi edes puhua? Omat valituksenaiheet tuntuivat yhtäkkiä aika pieniltä. 

Itsellä pahin kriisi oli kuitenkin läheisen yllättävä poismeno. Onnettomuuden seurauksena täältä lähteminen on raskas asia käsitellä, etenkin kun kyseessä on teini-ikäinen, jolla olisi ollut elämää edessä vielä vuosikymmeniä. Menetyksen käsittely on aiheuttanut jonkinlaisen kriisin koko vuodeksi, se on edelleen käynnissä. Omat arvot kirkastuivat ja sain vähitellen koottua kasaan itsestäni uuden version, mutta elämä on kuitenkin rullannut eteenpäin entisellään – tästä on syntynyt aikaisemminkin mainitsemani arvojen ja tekojen ristiriita.

Olen joutunut pohdiskelemaan, mitä minä haluaisin ihan oikeasti tehdä ja miksi olen täällä maailmassa. Sellainen pieni kriisin vuosi. Samalla olen päättänyt pureutua omiin kaapissa lymyileviin mörköihini, ja käsitellä kaikki menneisyyden haamut pois häiritsemästä. Haluan löytää minussa olevan todellisen potentiaalin. 

Jonkinlaista olemassaolon kriisiä tässä siis selkeästi podetaan ja mietinkin onko tämä nyt sitä kolmenkympin kriisiä? Ikähän minua ei varsinaisesti ahdista, eikä minulla ole listattuna mielettömiä määriä tavoitteita ajatuksella ”Sitten kun olen 30v. olen saavuttanut nämä ja nämä asiat.” Tuollainen lista on joskus ollut olemassa, mutta huomasin sen aiheuttavan ihan turhaa ahdistusta. Lista pyyhkiytyi pois vähitellen näiden kaikkien haasteiden ilmestyessä, kun jouduin hyväksymään elämän raadollisuuden ja sen, että asiat eivät ole omissa käsissä.

Kriisi kuin kriisi. Yleensä näistä hetkistä syntyy kuitenkin aina lopulta jotain hyvää ja kaunista. Innolla odotan mitä näistä muutoksen tuulista ja olemassaolon kriiseistä oikein seuraa.

xx