Pysähdyn.

Kiire vie mukanaan, eikä kirjoittamiselle olekaan yhtäkkiä aikaa. Pian sitä huomaa, että kirjoittamiseen kasvaakin yhtäkkiä iso kynnys.

Mistä minä muka kirjoittaisin?

Ei ole edes mitään uutta kerrottavaa.

Ajatukset pyörii ympyrää.

Kiinnostaako jotain muka oikeasti nämä jaarittelut?

Sitten olosta huolimatta sitä pakottautuu taas tyhjän sivun eteen ja alkaa kirjoittaa. Tajunnanvirtana suollan siis tekstiä ulos pienen tauon jälkeen – tauko tosiaan oli tällä kertaa lyhyt, mutta kuitenkin suuri siihen suhteutettuna, että sovin itseni kanssa kirjoittavani vähintään kerran viikossa. 

Tämä oli jälleen loistava herätys; jos minulla ei ole aikaa tai energiaa tehdä asioita, joita ihan oikeasti rakastan, on jokin pielessä. Kuinkahan monta kertaa pitää hakata päätä seinään tämän kanssa, jotta asian oikeasti oppii? 

Täällä sitä nyt kuitenkin taas ollaan, pysähtymässä ja vetämässä henkeä tekstin äärellä. Tähän meni 15 minuuttia.

Kyllä pitää ihmisellä olla enemmän kuin vartti aikaa pysähtyä.