Se oma juttu hukassa

Nyt olisi kerrankin mahdollisuus vaikuttaa siihen mihin haluaisin työpäiviäni käyttää, eikä ole juuri nyt pienintäkään käsitystä mitä se voisi olla. Olen aina ollut sellainen, että katson mihin virta vie ja aina se on vienyt mahtavien juttujen pariin. Nyt onkin siis vaikea paikka edessä, kun pitäisi sanoittaa mitä haluaisin tehdä nyt tai tulevien vuosien aikana.

Olen ollut viimeisen vuoden isojen kysymysten äärellä muutoinkin. Miettinyt sitä kuka olen, kuka haluaisin olla ja mitä haluaisin isona tehdä. Nyt kun yhtäkkiä kaivataan ratkaisua työelämän suhteen ja olen siinä onnellisessa tilanteessa, että saisin siihen vaikuttaa, mitään ei tule mieleen.Jos rahaa ei tarvitsisi miettiä, tekisin vapaaehtoistyötä ja auttaisin muita. Eläimiä tai ihmisiä.

Keskustelin jokin aika sitten tästä ongelmasta vanhempieni kanssa ja molemmilla näkökulma oli jokseenkin se, että entä jos työn ajattelisi puhtaasti vain työnä, eikä ottaisi asiasta niin suurta painetta. Pääasiahan on, että laskut saa maksettua ja ruokaa pöytään. Ajatus tuntuu todella vanhanaikaiselta. Työelämä, ja elämä ylipäänsäkin, on muuttunut hirveästi niistä ajoista kun omat vanhemmat olivat kolmekymppisiä. Tuntuu, että kaikilta vaaditaan aivan kohtuuttomasti jo työelämässä ja työn ulkopuolellakin pitäisi jatkuvasti suorittaa jotain. Työpäivät vievät suuren osan viikosta ja haluan että aika tuntuu merkitykselliseltä. Pelkkä raha ei siis minulle riitä.

Huoh. En tiedä. 

Olemassaolon kriisi tässä jälleen puhuu.

Pitääkö tässä mennä ammatinvalintapsykologin juttusille?