Uupumuksen hyväksyminen – mitä siitä on seurannut?

 

 

Sairausloma on jatkunut kohta neljä viikkoa ja neljän viikon takainen minä tuntuu jo todella kaukaiselta. Maailma näyttää erilaiselta; jollain tapaa selkeämmältä ja värikkäämmältä. Sumu on hälvennyt ja olo on parempi kuin pitkään aikaan. Tällä viikolla terapiassa totesimme terapeutin kanssa yhteistuumin, että käyntejä voidaan tässä vaiheessa pudottaa kuukausitasolla kahteen. Olin hämilläni ja vähän myös peloissani. Johtuiko kaikki paha olo pääasiassa uupumuksesta?

En vielä luota täysin saavutettuun hyvään oloon – olenhan tavallaan ollut lomalla ja tilanne saattaa muuttua vielä isostikin, kun arki taas jatkuu. Terapiaakin voidaan tietenkin vielä lisätä, mikäli tarvitsen enemmän tukea. Lääkärin suosituksesta teen näillä näkymin vielä sairausloman jälkeen kuukauden verran lyhyempää työaikaa, jotta kiireinen ja stressaava ilmapiiri ei imaise samantien uudelleen mukaansa. Kerran uupuneena sen vaara lymyilee varmasti normaalia lähempänä jatkossakin. Ehkä kyse on enemmänkin entistä paremmasta itsetuntemuksesta kuin siitä, että olisi jollain tapaa heikompi tai alttiimpi uupumaan. Uupumuksen kerran kokeneena osaa (toivottavasti) painaa jarrua aikaisemmin.

Olen verrannut uupumusta ankeuttajaan.

Ystävät ovat olleet tässä tilanteessa ihania ja olen saanut paljon tukea. Ystävät ovat tarjonneet apua arjen askareissa, kun voimia ei vielä ollut, kuunnelleet ketutuspurkauksia ja hiljentäneet morkkistelupuheita. Morkkis, se on todella ollut useaan otteeseen läsnä ja edelleen mietin, onko mulla edes oikeus levätä. Pelkään töihin palaamista.  Pelkään, että tunnen olevani ulkopuolinen tai työkaverit ovat sairauslomastani katkeria.

Olen verrannut uupumusta ankeuttajaan. Minusta todella tuntuu siltä, kuin sieluni olisi saatu jo lähes kokonaan imaistua ulos ja pysähdyksen avulla ehdinkin saada siitä tiukan otteen ja vedin sen takaisin. Nyt pidän siitä tiukasti kiinni, sillä tämän kaiken ansiosta huomasin, että en ole tuntenut itseäni näin vahvasti omaksi itseksi yli vuoteen. Nyt olen enemmän kuin kiitollinen terapiassa koetulle romahdukselle (ja siitä että terapia ylipäänsä on osa elämääni) ja työterveydelle, jossa tilanne otettiin heti vakavasti.

Kiitos jälleen Pinterest näistä ihanista kuvista

Toipumisen vaiheet

Kokemus on kokonaisuudessaan ollut yksi henkisesti pelottavimpia. Kaksi viikkoa ehti kulua ennen kuin syke tasoittui. Syke saattoi nousta toisinaan pilviin ilman mitään syytä ja etenkin jos kohtasin pienenkin stressinaiheen. Lyhytkin kävelymatka nosti kunnon hien pintaan ja hengästyin kuin olisin vetänyt juuri rankan treenin. Nukkuminen alkoi helpottaa kolmannen viikon aikana ja samaisen viikon loppupuolella huomasin, että työasiat pysyivät ensimmäistä kertaa koko päivän poissa mielestä. Samalla kaikki työhön liittyvä alkoi tuntua etäiseltä, aivan kuin en olisi enää edes töissä. Huomasin miten onnelliseksi ajatus päättyneestä työsuhteesta minut teki, jolloin tajusin, että on aika suunnata katse kohti uusia tuulia.

Olen useaan otteeseen valitellut, miten esimerkiksi liikkuminen ei ole innostanut pitkään aikaan ja sohva on ollut ainoa siedettävä paikka työpäivien jälkeen. Tätä nuutunutta tilaa on jatkunut jo kuukausitolkulla ja onkin ollut mahtavaa huomata, että yhtäkkiä olen intoutunut liikkumaan paikasta toiseen kävellen (aurinkoisilla kevätsäillä on ehdottomasti ollut tähän myös suuri vaikutus) ja olen alkanut vähitellen kaivata myös treenaamisen tuomaa poltetta ja väsymystä. Tämä mielestäni on vahva merkki siitä, että minulla alkaa olla taas ylimääräistä energiaa kulutettavana. Ihana tunne!

Yhtenä päivänä nousin aikaisin, menin suihkuun, tein ihanan aamiaisen ja lähdin kiertelemään museoita. Kävin Kiasmassa, suuntasin lounaalle, jonka jälkeen päädyin vielä kiertelemään Kansallismuseoon. Kävin juomassa iltapäiväkahvit kotona, lepäilin hetken ja menin vielä leffaan ja syömään kaverin kanssa. Ajatus tällaisesta päivästä olisi tuntunut mahdottomalta neljä viikkoa sitten, jo hampaiden harjaaminenkin on ollut usein liian raskasta.

Odotan mielenkiinnolla, mitä arkeenpaluu tuo tullessaan, kun lopulta palaan töihin. Tällä hetkellä mielen on vallannut toiveikkuus ja vahva tunne siitä, että isot pyörät ovat lähteneet liikkeelle. Yleensä elämän kriisihetkistä seuraa konkreettisimmat muutokset, joten nyt on jännittävää seurata mitä kaikkea tulevat päivät tuovat tullessaan. Ero aikaisempaan on valtava jo henkisellä tasolla, eikä entiseen ole missään nimessä mahdollista enää palata.

Iloa perjantaihin!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *