Terveisiä Amsterdamista.

Uusi erä soveltavia psykologeja on aloittanut reilu kuukausi sitten, ja yksi heistä tuli ihanasti sanomaan minulle (kiitos, tiedät kuka olet), että tunnisti minut blogista, jota oli lukenut ennen koulutusohjelmaan hakua. Wau. Kiva fiilis tuli, ja samalla kannustus ja kysymys, että missä uudet tekstit. Totta tosiaan huomasin, että edellinen kirjoitukseni on vajaa vuoden takaa. Siispä ajattelin, että koostan tähän kirjoitukseen ajatuksia menneestä ja tulevasta myös – voin olla 33, mutten mikään nostalgikko. Jokin punainen lanka, helpottaa lukemista, niin kerron paljon valokuvien avulla, joita kävin läpi työpuhelimestani tätä varten.

Soveltava psykologia – työstä tykkäämisen asialla

Mulla on semmonen tunne, että soveltava psykologia alkaa löytämään muotoaan, itse asiassa varsin nopeasti. Ollaan tärkeä tuki työelämään, siihen, miten työssä voi voida paremmin. Pohdin itsekin asiaa usein – vietän 80% viikostani töissä (kallis elämä velvoittaa, sinänsä harmi, että opintotahti on super slow tracker). Ollaan opittu Jaana Piia Mäkiniemen luennoilla työntuunauksesta, proaktiivisesta persoonallisuudesta/työprofiilista ja palautumisesta. Kukin voi kysyä itseltään: Miten minä voin töissä? Missä olen hyvä, ja mistä työssäni nautin? Miten palaudun työpäivän aikana? Mitkä asiat työssä innostavat? Mitä asioita muokkaamalla, olisin tyytyväinen työ(elämääni)?. Minulle myyntipäällikkönä työn tuunausta mahdollistaa autonomia ja johdon luottamus – teen Espanjasta etätöitä ensi viikolla, noin esimerkiksi. Työni ei ole sidottu kelloon, eikä oikeastaan edes tiettyyn tekotapaan tai formaattiin, kunhan tulosta tulee – eli saan varattua yritys/organisaatio tapaamisia minimissään yhden päivässä. Mainittakoon, että olen kylmän kaupan nainen – teen yhteyksiä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa meiltä kukaan ei nyt tai hyvään hetkeen ole ollut yhteyksissä. Hunter.

Huomaan aika paljon eri ristiriitoja eläessäni – toisaalta yhtä, toisaalta toista. Mietitään vaikka ihmisten organisoitumista yrityksiksi tai muiksi jotain tavoitetta toteuttaviksi liittymiksi. Usein pienessä yrityksessä on pieni ja kotoisa tunnelma, ja ihmiset tuntevat toisensa ja yhteistyö on parhaimmillaan saumatonta – on ehkä enemmän toisilleen suht samanlaisia ihmisiä. Organisaatiokoon kasvaessa, lisääntyy erilaisuus, ja etääntyy tietty tuttuus – asioista tulee, ainakin empiirisen kokemukseni mukaan, formaalimpia, ennustettavampia, jotenkin se isompi laiva myös kääntyy hitaammin. Se voi olla rentouttavaakin – jatkuva muutos on ahdistavaa. Toisaalta isossa yrityksessä voi kadota merkitys, ollaan niin etäällä omistajuudesta (monessa yrityksessä on suhteellisen harva joukko edelleen liike-elämässä, joilla on merkittävin päätöksentekovalta ja taloudellisesti huomattavasti kannustavampi asema) – byrokratia ja hallinto, jonka päämäärä on laatu ja ennustettavuus, voi muuttua raskaaksi. Onpa muuten vaikea aihe. En saa ajatuksia tässä kovin hyvin kasaan, koska mietin miten paljon yritysmaailmaan (jossa olen itse ollut), liittyy uskomuksia. Kai sitä voi olla minkäkokoinen yritys tahansa, jossa on minkälaisia asioita tahansa. Jonkin sosiaalipsykologisen mallin taidan muistaa, että se lienee tutkittua että ihmismäärän kasvaessa tapahtuu hajautumista pienempiin ryhmiin ison ryhmän sisällä. Ja ainakin uskotaan, että isoa ryhmää johdetaan hallinnollisemmin ja ei-niin joustavasti. Että hajanaisuutta hallinnoidaan säännöillä, jokin pelkotila siihen kaiken leviämiseen varmaan liittyy. Noh, ideaali, mikä on mun mielestä hyvä lähtökohta kaikkeen vaikka toteutus ei sitä vastaisi, on musta se, että oli ihminen missä vain, on että hän voi hyvin. Sen pulssin tarkastelu pitää olla yrityksen selkeä KPI (key performance indicator). Well being of myself mittaus itselle, ja ryhmän tasolla well being of these people here. Mä uskon, että kaikki siitä eteenpäin onnistuu – tulee tulosta, tulee innovaatiota, tulee onnistumisen iloa ja energiaa – merkitystä elämään, työelämästä. Niin ja niihin ristiriitoihin – toisaalta, pitää olla velvollisuuksia, pärjäämistä, eteenpäin menemistä, ja ihan vaan puhdasta suorittamistakin – asioita tehdään, koska niin on sovittu, ja asioista otetaan henkilökohtainen vastuu. En sano, että edellämainitut poissulkevat toisiaan, mutta kieltämättä niitä pidetään, uskomuksissa vastakkaisina. Paljon on luennolla pohdittu, onko työhyvinvointi yksilön asia – vai ympäristön asia, joka yksilöön vaikuttaa. Tottakai se on molemmat. Molemmilla on vastuu. Yleensäkin näin abstrakteista asioista puhuminen on helposti umpikujaan ajavaa – ehkä näitä pitää aina lähestyä käytännön esimerkkien kannalta. Jos ihminen elää järjestäytymätöntä elämää, ja on myöhässä töistä – voidaan työpaikalla tukea, mutta on yksilön vastuu järjestää elämänsä siten, että arki sujuu. Jos työpaikalla tehdään johtamisjärjestelmä, jossa asetetaan välitavoitteita ja velvoitetaan työntekijää täyttämään erilaisia lomakkeita vuoden aikana – on ainakin mielekästä, että työpaikan edustaja on yhtä valmistautunut jonkin näistä lomakkeen keskusteluun, kuin työntekijäkin.

Noh, klousatakseni, paljon mietin työelämää, ja miten sitä voi tehdä paremmaksi. Elän sitä myös todeksi, sillä olen töissä suuren osan viikosta, mielestäni paikassa, jossa mulla on hyvä olla, jonka ihmisistä pidän (ja tunnenkin), ja jonka työtehtävät on mulle selkeitä, työn kulku ennustettavaa ja työn hallinta hyvää. Omina työn tuunaustavoitteina pidän itsevarmuuden lisäämistä – mä tiedän, että mä voisin tehdä asioita vähemmän anteeksi pyydellen, ja olla rohkeampi ja aloitteellisempi oppimaan tekemään työtäni vieläkin asiantuntevammalla ja johtavammalla tasolla – on se sitten tekoälyn käyttöönottoa (vihaan tietokoneita), selkeämpää kommunikointia (mun on oikeesti hyvä opetella ryhmätyötä entistä syvemmin ja paremmin ja kuuntelevammin) tai flow tilan tavoittelua – sitä tunnetta työn imussa, että ajantaju katoaa, ja asiat ovat todella extremely epic tasolla toteutuessaan – et tapahtuu jotain niin suurta, merkittävää ja hienoa, et se oikeesti tuntuu siistiltä. Alla vielä kuva meidän firman vuosijuhlista jonne sain mukaan ihanaksi aveciksi rakkaan ystäväni Annen, joka muuten juoksee maratonia tätä kirjoittaessani.

Uusi vuosi soveltavia psykologeja on aloittanut reilu kuukausi sitten, ja yksi heistä tuli ihanasti sanomaan minulle (kiitos, tiedät kuka olet 🙂 ), että tunnisti minut blogista, jota oli lukenut ennen koulutusohjelmaan hakua. Wau. Kiva fiilis tuli, ja samalla kannustus ja kysymys, että missä uudet tekstit. Totta tosiaan huomasin, että edellinen kirjoitukseni on vajaa vuoden takaa. Siispä ajattelin, että koostan tähän kirjoitukseen ajatuksia menneestä ja tulevasta myös – voin olla 33, mutten mikään nostalgikko. Jokin punainen lanka, helpottaa lukemista, niin kerron paljon valokuvien avulla, joita kävin läpi työpuhelimestani tätä varten.

Työn vastapaino – opiskelijaelämästä ja vapaista ajatuksista

Meillä oli eilen aika pitkät jatkot – joten otetaan vähän shortimpi ja kuvapainotteisempi katsaus siihen, mitä muuta soveltava psykologia on kuin työelämän pohtimista, arvioimista, kehittämistä ja luomista.

Se on:

• Mielenkiintoisia luentoja koodaamisesta – siinä jos jossain, oppimiskäyrä on alussa kuin auton kori jossa ei ole renkaita. Ja sit pyydetään et aja Ouluun, ja alat työntämään.
• Ajanviettoa ihanassa seurassa – mä oon ollut todella vaikuttunut meidän tyypeistä – tässä esimerkiksi Ellasta ja Alvasta. Niin nopean tehokkuuden supertietokoneita, mutta silti tuntevia, empaattisia, kohtaavia ja iloisia ja elämänenergisiä ihmisiä. Työelämä, tuutte olemaan niin onnekkaita kun nää tyypit valmistuu ja tulee teille töihin
• Näyttäytymistä ja itsestämme kertomista ja ympäristön kuuntelemista siitä, mitä meiltä tarvittaisiin – Tässä esimerkiksi koulutusohjelmamme ihanat Rebekka ja Valtteri – yliopiston sivuilla meistä kertomassa. Taikka ihanat lehtorimme Matilda ja Jaana-Piia kertomassa tutkimusaiheistaan Helsingin Sanomissa. Muutkin ihmisemme, Viljami, Teemu, Kirsi ja Timo, Satu – ansaitsevat kiitoksensa. Meillä kävi työelämäverkostosta myös OP:n henkilöstöjohtaja Hanna-Kaisa Länsisalmi – kertomassa työelämästä ja kohtaamassa opiskelijoitamme.
• Itsestään oppimista ja ihmisenä kasvamista.
• Yhdessä tekemistä ja yhdessä uuden rakentamista – Ohessa kuva Synergian ensimmäisestä hallituksesta.
• Ja ympyrä ikään kuin sulkeutuu – (oikeesti haluan jo pois täältä kahvilasta ja kadulle katsomaan Amsterdamia xD) – uusien vastaanottamista 🙂
• Peace out 🙂 – Kuvassa paluumatkalta rakkaan ystäväni Dr Sussen kanssa Oulun lääketiedepäiviltä – soveltavana psykologina koen, että moniammatillinen yhteistyö ja verkostoituminen myös kliinisen puolen kanssa, olennaista työssä onnistumisessa.

Heipä hei blogi yleisölleni,

Kirjoitan tällä kertaa reilu viikko ennen joulua, Helsingin yliopiston kirjastolta.

Huh. Semmonen syksy takana, muutamat viikot kiireellisessä tahdissa selviytymistä ja iloa ja se on siinä. Voi laskeutua joululomalle lukemaan neuropsykologian toiseen tenttiin (ensimmäiseen en ehti osallistumaan ellen halua pyrkiä siellä vain läpipääsyyn). Aika hyvä hetki re-capille. Otan aiheeksi sen, mitä paljon pohdin uudessa elämässäni. Ja mistä Aava-Futurice Thinkathonissa Tunna Milanov puhui – Ristiriita oman intohimotyön ja uupumisen ristipaineessa. Kutsun itse sitä kysymyksellä: miten suoriutua hyvin ja olla samalla menettämättä rentoutta ja iloa – sitä ihanaa elämän euforiaa miksi me täällä olemme.

Mulla on kertynyt tähän mennessä 2 kurssiarvosanaa, jotka muodostavat tasan 3 keskiarvon. Olen opiskellut elämäni aikana 15 000 tuntia akateemista sisältöä (laskin opintopisteeni opintopolussa * 27h/opintopiste). Mulla on itselleni tietty raja-arvo hyvälle suoritumiselle, minkä alle menevät arvosanat ovat mulle itselleni merkityksettömiä. Suomeksi – jos en pärjää vähintään 3 keskiarvolla, en koe opiskelua lainkaan mielekkääksi. Tämä sisältää poikkeuksen siitä, että aiheista jotka eivät kiinnosta on ok saada 1-2 arvosanaa, jos todella puisevaa sisältöä saa juuri ja juuri kiskottua itsensä tekemään – itsellä kielten pakolliset opinnot kuuluvat tähän kategoriaan. Aamulla oli kaaos, koska olin kai vahingossa saanut 5 tentistä (laskentaperiaatteet ei tukeneet arvosanan muodostumista oikeudenmukaisesti). Mua ottaa tää vieläkin päähän, vaikka mokia sattuu. Koska olen paitsi tunnollinen, niin hemmetin rehellinen näissä asioissa – erityisesti itselleni ja koen vahvaa sosiaalista solidaarisuutta mun kanssaopiskelijoita kohtaan. Keskiarvoni olisi siis voinut olla myös 4 tätä kirjoittaessa. Mutta päästään hyvin koko otsikon ytimeen – miksi tehdä mitään ,mikä ei ole todellista ja aitoa? Miksi puskea ja lukea älyttömässä kiireessä 550 sivua (kognitiivisen kirja), ja olla omaksuvinaan sieltä lauseita sieltä täältä. Missä vaiheessa opiskelijoita kannattaisi mitata – kysyä 10 olennaisinta kysymystä kirjasta vaikka puoli vuotta tentistä eteenpäin, ja katsoa miten paljon omaksuttua sisältöä on jäänyt mieleen. Miksi ylipäänsä tuntuu olevan järkevämpää/asiallisempaa/sosiaalisesti hyväksyttävämpää suorittaa vaan niin maan p* asiaa sisään kalloon – vaikka lukemani oppimisteoria ei tue lyhytkestoista lataamista, vaan pitkäkestoista jopa filosofista hiljentymistä ja keskittymistä tieteen äärelle. Jos mulla joskus oli hölmöyttä ja tietämättömyyttä todistava mielipide, että humanistisella puolella yliopistossa on laahaava tahti, ja hipimpi tunnelma, niin tämä vain osikseen totta (riippuu mihin referenssiin verrataan esim. KTM maailma ja rahamaailma kapitalismi muutenkin). Laahaavuus ei kuitenkaan ollenkaan, vaan se hippiys. Josta olen pitänyt todella paljon.

Olen edelleen sitä mieltä, että kahden eri leirin kannattaa vuorovaikuttaa keskenään. Poliittisesti – huomaisit selvästi olevasi huomattavasti lähempänä toista, kun edes kuulisit miksi tietty linjanveto on toisella tietynlainen. Miksi jonkun mielestä eduskuntaportaiden punaiseksi maalaaminen on jopa hauskaa, mutta poliittisesti tärkeää ympäristöasian esiintuomista ja miksi toisen mielestä se on puhtaasti hölmöä, ja kustannukset katetaan joka tapauksessa valtion rahoista – mitään suurta mielipidemuutosta saavuttamatta. Olenko itse asiasta jotain mieltä? Rehellisesti – en. En mä ole monestakaan asiasta mitään ehdotonta mieltä. Muuttuuko mulla sitten näkemys suhteessa siihen kenen kanssa keskustelen? Ei oikein sekään. Se vaan rikastuu. Se yleinen epätietoisuus siitä, mitä asiasta nyt pitäisi kunnolla olla mieltä. Mä asetun hyvin vahvasti monissa asioissa lähinnä pohtimaan mitä kaikkea tuosta asiasta voi ajatella. On mulla sitten omat aiheeni joiden suhteen olen äkkijyrkempi ja ehdottomampi – naisten tasa-arvo nyt yhtenä esimerkkinä. Kun kerroin läheiselle, että olen poliittisesti neutraali, hän totesi ettenhän ole. Se on varmaan katsojasta kanssa kiinni, ja oma näkemys hakee muotoaan. Ainakin paljon yritän sitä tehdä, että kuuntelen ja tutustun – läheisesti erilaisiin ihmisiin. Kärjistäenhän elän jatkuvasti eri todellisuuksissa – yliopisto on varsin vasemmistolainen ja liike-elämä pikemmin oikeistolainen. Toisaalta – näen värejä molemmissa maailmoissa. Se kaksijakoisuus on mun mielestä monessakin teemassa maailmassa jotenkin vääristynyt – oli kyseessä persoonallisuuden tunkemisesta ekstrovertin tai introvertin kategoriaan; seksuaalisen suuntautumisen määrittämisestä; poliittisten puolien valinnasta maailman kriiseissä ja vaaleissa; ikäryhmien stereotyypittämisestä tai eri kulttuurien välisten ristiriitojen polarisoimisesta. Tietääkseni tosin, ne jotka aidosti joutuvat elämään eri kaksijakoisuuksien kentässä – löytävät konsensusta. Esimerkiksi eri uskontoryhmät pitävät omia pyhiä paikkojaan samoilla alueilla. Esimerkiksi ambivertti käsite, joka on muodostunut myöhemmin siitä ilmeisestä ristiriidasta mitä kaksijakoisuus on tuonut – oletko itse muka ihminen joka aina latautuu ihmisten kanssa tai aina latautuu itsensä kanssa ollessa? 

Pieni dippi ajatusmaailmaani, sen äärellä, että on aika kova kiire ja kehityspaine. On vapaa-ajan elämää, on ihmisten tapaamista, tapailua ja tutustumista. Otan vielä kiinni tähän intohimoon tehdä asioita. Kun aloitin 3 kk sitten, oli maaginen tunne tehdä kaikki niin hitaasti. Meillä oli tosi leppoisat ensimmäiset luentoaiheet, ja istuimme lattioilla ja teimme hyvin helppoja koulutehtäviä ryhmässä (kuten erilaisia lemmikkejä uudelle opinto-ohjelmallemme, ja mitä se sitten opiskelisi – sillä haettiin selvyyttä pää- ja sivuainevalintamahdollisuuksiin). Tuntui kuin istuisi pilven päällä, ja elämä oli puhtaan euforista ja ihanaa, pehmeää ja lempeää. Niin rakkaudellista, että hymyilytti kuin olisi vastaihastunut, tosi vahvasti ja palavasti mutta kuitenkin vielä siinä rauhan vaiheessa. Tavallaan, tuo on koko ajan tallella, tuo on se perustila, mikä on päällä sinänsä koko ajan. Sitä on vaan – en tiedä mitä sanaa käyttäisin – täydentänyt/palauttanut/rikastanut (liian optimistinen) / realistisoinut (ei ole sana mutta sopii parhaiten) –> elämä. Se on vaan vähän enemmän rajua, kuin vain pehmeää. Tässä menneessä jaksossa, meillä on ollut koko lasti kovia aiheita. Kognitiivinen psykologia, tilastotieteen perusteet (siis Jamovi, R-kieli ja 50 luentovideota erilaisista tilastotieteellisistä testeistä ja niiden taustoista) ja vielä tämä kaikista lääketieteellisin neuropsykologia. En vieläkään ole ehtinyt ymmärtää, mikä on Manovan, monimuuttuja regressiomallin ja faktorianalyysin konkreettinen ero. Tiedän että ”ne on eri menetelmiä millä tutkitaan tilastollisten yhteyksien olemattomuutta/olemista”. Jes. Sepä hienoa. Joku varmaan ostaa multa tän neuvon tällä tiedolla. Tahti on ollut tosi kova, ja aiheet sellaisia, joita varten tarvitsisi ottaa iisiä – ne vaatii paneutumista, ja kykyä pysähtyä soveltamaan, ja tekemään virheitä tunti toisen perään, jotta ymmärtää miksi nuo virheet muuten muodostuivat. Pitäisi olla paljon omaa perehtymistä mutta paljon opettamista – paljon sen selventämistä, miksi mä en ymmärrä tästä mitään – mikä on pienimmän neliösumman menetelmä noin käytännössä, ei siis toistettuina lauseina luentokalvoissa. Mun faija onneksi ehtii myös auttamaan. Sillä optimoidaan regressiokäyrä – halutaan löytää sellainen regressiokäyrän paikka, jossa eri havaintojen yhteen laskettu etäisyys regressiokäyrästä olisi mahdollisimman pieni ja residuaali mahdollisimman pieni. Olen ymmärtänyt residuaalin niin, että se on etäisyys siitä arvelusta, että havainnolla on todistusvaikutus (yhdessä näiden muiden havaintojen kanssa) siihen että tutkijat ovat löytäneet maailmasta jotain uutta konkreettista ilmiötä. Josta toivottavasti tehdään jotain konkreettisia sovelluksia sitten vaikka liike-elämässä, ettei jää paperityöksi. 

Yksi teema,mikä mua on paljon ärsyttänyt viime aikoina on älykkyyskirjallisuus. Yhdessä koulutyössämme analysoitiin, miten älykkyys vaikuttaa suoriutumiseen jne jne. Minulle tuntuu asteen elitistiseltä yliopiston sisällä olevana tähän älyryhmään kuuluvana analysoida älykkyyttä ja sen merkitystä. En muutenkaan halua uskoa johonkin maagiseen geneettiseen g-tekijään, vaan kerään havaintokehääni sellaista tutkimusta joka vahvistaa uskomusta motivaation ja pyrkimisen, harjoittelun ja vaivannäön vaikutuksesta. Mulle se on paitsi moraalisempaa, myös rakentaa aika paljon sitä oikeudenmukaisuuden taustaa mitä maailmassa toivon olevan. Mun mielestä pitää tutkia miten meistä kaikista saadaan parhaamme irti (ilman siitä uuvutetaanpas kaikki ja revitään kaikki mitä lähtee ajatusta), jotta yhteiskunta voi mahdollisimman hyvin ja jokaisella on tärkeä merkityksellinen tehtävä täällä. Mun mielestä tutkimuksen kannattaa kiinnittää huomiota sellaisiin organisaatioelämän sovelluksiin, miten moninaiset uniikit ihmissielumme löytävät mahdollisimman hyvin tuottoisan paikkansa osana yhteisöä. Yritinpä tässä havainnon vuoksi tehdä regressioanalyysin erään esimerkiksi saadun aineistomme pohjalta sinnikkyyden (x, selittävä) vaikutuksesta koulutukseen (y, selitettävä). LÖysin Jamovista tavan katsoa asiaa, vaikka en rehellisesti sanoen osaa asiaa kyllä kovin hyvin tulkita jos mitenkään. Mutta alla olevan tutkimuksen tuloksia olisi itseni mielestä tosi mielenkiintoista lukea. 

Ei lisätä enempää aiheita – koostaen, kerroin käytännössä aika raatorehellisesti siitä, miltä tuntuu riittämättömyys mutta toisaalta valtava intohimo ja rakkaus sitä kohden mitä opiskeluikseen tekee. Ja miten hankalaa se on, yhdistää kaikki elämän eri osa-alueet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi joissa kaikissa olisi läsnäoleva (joka muuten on hemmetinmoinen suoritus jo itsessään).

Toivon rentoutta, ja ennen kaikkea intohimoa kunkin syksyyn. Innostuminen pitää hengissä ja tuo todella paljon väriä ja merkityksellisyyttä elämään :)Y

Ystävällisin terveisin:

Henriikka – Flow Henkku – Being a student rocks and I also love other features in my life thanks for those being part of it 🙂