En ole valmis kirjoittamaan tätä tekstiä. Olen vieläkin liian vihainen, katkera ja sekavissa fiiliksissä. Noin puoli vuotta sitten käytin asian analysoimiseen tunteja, öitä ja viikkoja. Tiesin pääseväni yli, olenhan päässyt pahemmastakin. Pitkäksi aikaa helpotti, kunnes pari viikkoa sitten syystä tai toisesta tuska vyöryi takaisin. Monena yönä peräkkäin olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä päässäni ja ajatukset saattavat olla merkki siitä, etten voi enää olla hiljaa.

Juliaihminen kirjoitti pari viikkoa sitten ihon alle menevän tekstin siitä, kuinka ihminen ei ole roska, jonka voi vain karsia elämästä. Hesarin ja muiden medioiden jutut hankalien ihmisten konmarittamisesta skippasin, mutta Julian jutun luin. Ja samaistuin. Koska ihmistä ei helvetti sentään voi heittää ulos jengistä vakuutellen itselleen, että se on oikein. Koska se ei ole, eikä ihminen ole roska, jota voit repiä, rytistää ja talloa, kun olet saanut hänestä tarpeeksesi.

Luvassa on romaani, jota en voi enempää pätkiä.

Kun kolme vuotta sitten aloitin opinnot, ajauduin kaveriporukkaan. Siitä tippui jengiä vähitellen, mutta pian meillä oli selkeä neljän hengen klikki. Ensimmäinen vuosi meni minulla mieli osittain sumussa, sillä kävin läpi erittäin rankkaa ajanjaksoa elämässäni. Tukeuduin kuitenkin nopeasti uusiin ystäviin ja he tuntuivat ymmärtävän. Porukan dynamiikka muuttui vähitellen toisen vuoden aikana, kun aloitin uusien opiskelijoiden tuutorina.

Tiedätkö sen tunteen, kun puhut jostain asiasta ja näet sivusilmällä, että joku pyörittelee silmiään jutuillesi?

Se tunne tuli minulle tutuksi. Täytin vaivaantunutta ja jollain tapaa myös vihamielistä hiljaisuutta höpöttäen monologia jostain turhanpäiväisestä. Näihin aikoihin lähennyin yhden porukan tytön kanssa, josta tuli yksi parhaista ystävistäni. Minulla on paljon tuttuja, mutta vain todella pieni määrä minut läpikotaisin tuntevia ystäviä. Yhtäkkiä sellainen löytyi. Hänen kanssaan oli mielettömän hauskaa, eikä hiljaisuus ollut koskaan vaivaannuttavaa. Hän oli hauska ja hyväsydäminen, ja ajatusmaailmamme kohtasivat eri tavalla kuin aiemmin. Ajattelin, että olen onnekas. Vietin tyypin kanssa päivästäni suuremman osan kuin avomieheni kanssa, sillä teimme yhdessä lähes kaikki kouluhommat ja hengasimme vapaa-ajallakin jatkuvasti.

Kaksi muuta porukan tyttöä etääntyi askel askeleelta, mutta en osannut, enkä ehkä halunnutkaan tehdä mitään. Tuntui vahvasti siltä, että he halusivat etääntyä. Ja he käyttäytyivät seurassani oudosti. Koin olevani porukan jonkinlainen silmätikku, jonka tekemisistä huomauteltiin huumorin varjolla. Jos esimerkiksi heitin läppää siitä, kuinka olen ottanut pari talvikiloa, yksi saattoi sanoa, että ”kyllä sen sun nilkoista huomaa”. Kun sitten viimein rohkaistuin kysymään eniten etääntyneeltä missä vika ja mitä voisin tehdä toisin, kaikki meni entistä enemmän solmuun. Syyt etääntymiseen löytyivät minusta. En muka kuunnellut tyypin neuvoja. Puhuin vain itsestäni. En huomioinut häntä. Pidin häntä porukan taakkana. Persoonani oli luonnostaan ärsyttävä. Käyttäydyin parhaan ystäväni kanssa kuin bimbo. Kun taas minusta ainoa virheeni ystävyydessämme oli, etten kysynyt syytä etääntymiseen aikaisemmin. Avomieheni oli huomannut yhteisissä illanvietoissa ystävyytemme nyrjähtäneisyyden jo kauan sitten. Hän kysyi, miksi niin suorasanainen ja itsevarma ihminen kuin minä, annan ihmisten kohdella minua niin halveksuvasti. Miksi annan jonkun painaa minua alas käyttäen leikkimielistä läpänheittoa tekosyynä? En vieläkään osaa sanoa. Luulen, että pelkäsin juuri sitä, mikä lopulta tapahtui – kylmästi hylätyksi tulemista.

Tasan vuosi sitten lähdin harjoitteluun Helsinkiin. Tein kovasti duunia arkisin, mutta viikonloppuisin yritin ottaa kaiken irti kesästä. En tehnyt aina oikeita ratkaisuja, ja liian usein sunnuntaiaamuisin inhosin itseäni. Ja kohta inhosi parhaan ystäväni uusi poikaystäväkin, joka näki yhtäkkiä minussa syyn kaikkeen, joka ilmeisesti heidän omassa suhteessaan oli vialla. En osaa täysin sanoa mitä tapahtui selkäni takana poissaollessani, mutta kun palasin syksyllä kesken lukukautta takaisin kouluun, vastaanotto tuntui about siltä, kun kylmä rätti olisi heitetty vastameikatulle naamalle. Niinpä en yllättynyt siitä, kun sain näiltä ystäväporukkamme kahdelta tyypiltä pakit suurinpiirtein näillä sanoilla (tai nämä jäivät parhaiten mieleen):

”Mulla ei ole ollut sun kanssa pitkään aikaan enää hauskaa. Me ollaan puhuttu susta paskaa koko kesä. Me ollaan itseasiassa keksitty susta myös lempinimiä.”

Naurahdus perään. Ja kyllä, ilmeeni oli about samanlainen kuin sulla juuri nyt. 24-vuotias Kia palasi yhtäkkiä takaisin ala-asteelle ja fiilis oli lähinnä aivan uskomattoman pöyristynyt. Nauratti ja itketti. Siis miten tällaiseen tilanteeseen voi edes joutua? Puhuvatko ihmiset siis toisilleen näin? Ja voi miten toivoin, että homma olisi jäänyt siihen. Mutta se ei jäänyt. En pystynyt enää kannattelemaan tilannetta yksin. Lukuisien ääniviestien ja vastaantulemisien jälkeen olin esimerkiksi parhaan ystäväni poikaystävälle huora ja ämmä, joka piti saada kuvioista pois ja äkkiä. Se oli samaan aikaan hassua ja kamalaa. Hassua siksi, etten yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä näin voimakas tunne minua kohtaan oli saanut alkunsa. Ja kamalaa siksi, että tajusin, kuinka epävakaa tyyppi parhaan ystäväni rinnalla tallustaa. 

Yksinäisyystutkija Niina Junttila sanoo Lilyn uusimmassa podcastissa, että kun ihminen jätetään täysin huomiotta ja ulkopuolelle, se tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin fyysinen kipu.

Ja kun paras ystäväni soitti minulle viimeisen kerran kertoakseen, ettei halua olla enää missään tekemisissä kanssani, vannon, että kipu tuntui koko kehossani. Ja se tuntui pitkään. Harkitsin yhteisen kurssimme keskeyttämistä. Harkitsin opintojen keskeyttämistä tai vähintään koulun loppuun käymistä jossain muualla. Analysoin tilannetta puhki joka yö kuukausien ajan, mutta joka ikinen aamu itkusta turvonnein silmin lähdin kouluun tekemään sen mitä piti. Oli päiviä, kun toimituksessa oli maailman paras fiilis ja nauroin spontaanisti muiden jutuille miettien, että miksi en ole tutustunut näihin tyyppeihin paremmin aikaisemmin. Ja oli päiviä, kun kaikki minut hylänneet ihmiset istuivat selkäni takana toimituksen pöydän ääressä minun istuessa heihin selin kuulokkeet päässä. Toivoin, että voisin kadota. Mutta kuulin melun ja kuulokkeiden läpi joka ikisen sanan. He eivät puhuneet minusta, he eivät nauraneet minulle. Mutta sillä hetkellä tuntui siltä, että olen yksinäisin ihminen koko maailmassa. Ja joka ikinen sana tuntui puukoniskulta. Kävin läpi vielä lukuisia riitaisia keskusteluja, kun yritin kaikin tavoin korjata tilannetta. Muut saivat mennä, mutta kynsin ja hampain yritin pitää parhaan ystäväni lähelläni. En pystynyt siihen. Nyt syy välien katkaisemiseen oli vaihtunut. Se ei ollut enää valinta minun ja muiden välillä, vaan nyt olin huono ystävä. Huono ihminen. Huono huono huono. Viimeisessä keskustelussa hän käski minua katsomaan peiliin.

Miten ihminen voi olla kelvollinen, jos neljä ihmistä hylkää hänet?

Olisinpa saanut sanottua, että menetettyäni hänet ja koko kaveriporukkani, en tehnyt muuta. Saatoin tuijottaa peiliin ja kysyä ääneen, mikä minussa on vikana. Kysyin sitä monta kertaa. Inhosin itseäni ja sitä, mihin tilanne oli johtanut. Silti menin kouluun ja tein töitä ihmisen kanssa, joka oli pari kuukautta aiemmin huutanut kasvojeni edessä niin, että sylki lensi päälleni. Tein töitä ihmisen kanssa, joka oli vaatimalla vaatinut parasta ystävääni jättämään minut yksin. Tein töitä ihmisen kanssa, jonka olin omin korvin kuullut hänen haukkuvan minua ämmäksi ja huoraksi. Epävarman ihmisen kanssa, joka halusi kaikin puolin päästä minusta eroon. Ja nyt hieman yli puolen vuoden jälkeen odotan edelleen kivun haihtuvan. Hylätyksi tulemisen tuska on kamalaa, mutta vielä kamalampi on tunne, että jotain on jäänyt kesken. Tein ystävyyssuhteemme aikana virheitä, joita en voi ottaa takaisin. En ole aina hyvä ystävä. En aina muista soittaa takaisin, enkä aina muista sanoa toiselle, kuinka tärkeä hän on. Puhun liikaa itsestäni, enkä aina anna toiselle tilaa. Mutta en koskaan ole ollut huono ihminen, joka tarkoituksenmukaisesti satuttaa, jättää yksin ja hyväksikäyttää muita. Vierelläni on vuosien ajan kulkenut ihmisiä, jotka tietävät jokaisen virheeni. He tietävät pienet vikani ja puutteeni, mutta ovat silti valinneet kulkea kanssani. Ja minä valitsen myös heidät joka päivä ilman pelkoa siitä, että he hylkäisivät minut. Toivon, että olisin osannut nähdä varoitusmerkit ajoissa. Jos kaveriporukan suurinta viihdettä on muiden arvosteleminen, siinä ei ole kaikki kunnossa. Tietyllä tavalla koen pilkan kolahtaneen omaan nilkkaan, kun minusta tulikin kohde. Toisaalta se toi elämääni myös paljon hyvää. Tutustuin ensimmäistä kertaa kunnolla muihin vuosikurssilaisiini ja nöyränä häpesin sitä, kuinka olin aikoinaan arvostellut heitä muun porukan mukana.

Aloin miettiä syvemmin myös omaa käytöstäni ja sitä, miten ystävyyssuhde ei ole koskaan itsestäänselvyys.

En halua uhriutua, sillä tarinoilla on aina vähintään yhtä monta puolta, kun kokijoitakin. Mutta koen, että minut konmaritettiin kierrätykseen kuin tavara, joka ei enää sopinut kuvaan. Ulosjättäminen, ignooraaminen, perättömien juorujen levittäminen ja lempinimien keksiminen valitettavasti täyttävät kiusaamisen tunnusmerkit, oli paikka sitten päiväkodin hiekkalaatikko, ammattikorkeakoulu tai työelämä. Ja tiedän sen nyt.

Minä pidän siitä tunteesta, kun asiat ovat hallittavissani. Se on minussa hyvä ja huono piirre. Pidän myös siitä, kun saan asioille päätöksen. En koe, että olisin saanut tähän draamaan minkäänlaista oikeudenmukaista päätöstä, mutta yli päästäkseni on täytynyt päivä päivältä hyväksyä, että korini on tyhjä. Olen tullut omalta osaltani vastaan yli puolivälin, eikä ylpeyteni, saati voimani, riitä enää pidemmälle. Siksi ainoa keino on ollut katsoa siihen paljon puhuttuun peiliin miljoona kertaa, ja hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. 

Kia