Onnen läikähdyksiä ja pihlajanmarjoja
Onni.
Suuri ilo, syvä tyytyväisyys, riemu, onnellisuus, onnellisuuden tila.
Avioliiton onni, äidinonni, kasvot onnea säteillen. Ihmisen onni on kiinni omasta itsestä. Olla onnensa kukkuloilla, olla ikionnellinen. Olla ihan onnentomaattina.
Onnea uudeksi vuodeksi, onnea matkalle, onneksi olkoon, toivotetaan hääparille onnea!
Oletko koskaan miettinyt missä onni asuu? Mistä se tulee ja kuka hullukallo sen on keksinyt?
Mulla oli tänään pitkä koulupäivä, yhdeksästä neljään. Apteekin kautta lähdin himaan, söin nopeasti eiliset mifupastat, otin kiltisti antibioottini. Tiesin, että ansaitsen rentoutumishetken. Mutta tiesin myös, että huomenna on se päivä, kun vien tämän mun blogihärpäkkeeni esiteltäväksi jotta tiedän tippuuko niitä projektipisteitä. Niinpä iskin Canonin kaulaan ja kiipesin kerrostalorypelmän vieressä oleville kallioille, josta näkee Tuomiokirkolle asti. Otin kuvia lehdistä, pihlajanmarjoista, kerrostaloista. Kuvituskuvaa, kuvituskuvaa. Sitten pysähdyin hetkeksi ja istuin alas. Olen aina ollut syksyisin onnellinen. Syksy näyttäytyy uuden alkuna. Syksyinen Suomi on mun happy place. Niin no, viime syksy teki poikkeuksen siihenkin sääntöön. Kaikki romahti hetkeksi ja syksy ja talvi olivat mustaharmaata mössöä. Kallioilla mietin omaa elämääni, joka on välillä kuin surkuhupaisasta komediasarjasta. 24 tuntia vuorokaudessa on liian vähän ja hosotan ja posotan edestakaisin ja voivottelen iltayhdeksältä, kun kello on liikaa. Olenko minä onnellinen tällä nimenomaisella hetkellä, kun istun tässä ilta-auringossa?
Minä vastaan itselleni, että olisin onnellinen jos. Olisin onnellinen, jos viime syksy ei olisi ollut niin rankka. Olisin onnellinen, jos minun ei tarvitsisi juosta joka suuntaan. Jotain oleellista puuttuu ja minä kysyn itseltäni, että mitä? Mitä minä vielä etsin? Asun kivassa talossa, mulla on maailman ihanin avopuoliso. Opiskelen unelmieni alaa, mulla on osa-aikainen työ ja ihania ystäviä. Ihan kivoja retkuja kaapissa, ihan on rahaakin ja silleen. On iPhonia, Canonia, läppäriä ja pleikkaria. Blogilla seuraajia, ihana perhe. Mutta vilpitön onnellisuuden tunne. Missä piileksit?
Muistan parisen vuotta sitten, kun asuin pienessä yksiössäni. Duuni ei ollut mitään unelmaduunia, mutta mulla oli mahtava työporukka ja ystäviä lähellä. Olin juuri eronnut, ja toisaalta rakastunut taas. Ihan päästä varpaisiin. Sydämessä läpätti joka sekunti ja purkasin ylimääräistä energiaani salilla ennen iltavuoroa. Juoksin juoksumatolla ja kyykkäsin takareidet hapoille. Monesti kun tulin kotiin, ihan itketti. Ei saakeli kun on kivaa. Aivan head over hills in love, paras kamu asuu melkein naapurissa ja salista tulee maailmanvalloittajafiilis. Kerran salaa mussuttaessani iltapuuroa oikeasti tirautin. Niihin aikoihin mulla ei ollut pesukonetta ja telkkarinkin toiminta oli vähän niin ja näin. Vuokranmaksun kanssa oli tiukkaa, mutta onnellisuus oli käsin kosketeltavaa. Kun mies vihdoin raahasi romppeensa pikkuiseen yksiööni, onni meinasi räjähtää käsiin. Miten silloin kehtasinkaan vähätellä sitä? Toivoa aina lisää, haluta jotain parempaa.
Onni lähtee itsestä, sanotaan. Vaikka elämä olisi päällisin puolin kunnossa, ei onni ole itsestäänselvyys. Kun kiireisen elämänvaiheen keskellä tuntee itsensä joka päivä enemmän tai vähemmän riittämättömäksi, on vaikeaa olla täysin onnellinen. Uskon, että kyse onkin nyt siitä. Voin etsiä onnea ulkopuolelta, kääntää jokaisen kiven ja kannon. Mutta ehkä etsintä tulisikin aloittaa ihan ykkösenä itsestään. Se kuulostaa niin kliseiseltä. Entä jos ei etsisi ollenkaan? Olisi vaan ja eläisi, tekisi itselleen tärkeitä juttuja ja ottaisi niistä hetkistä kaiken irti. Tarttuisi niihin pieniin hetkiin, jotka tuntuvat muutaman sekunnin läikähdyksinä jossain vatsanpohjassa. Pitkiä kuumia suihkuja, musiikki ja basson värinä rinnassa, sunnuntaiaamun suudelmat ja pussailevat varpaat. Onnistuminen koulutehtävässä, puhtaat lakanat, ilta-aurinko kalliolla. Kun iPhonen akku kestää koko päivän ja joku sanoo, että hei sulla on kivan väriset hiukset. Ja se, kun nauraa tyttöjen kanssa niin kovaa että meinaa pissata housuun.
Syytän herkistelystä Brett Bixyn biisiä Fireside, joka on soinut koko kirjoittamisen ajan repeatilla.
Se jos mikä tuo onnellisuuden tähän kalpean ruudun valon kirkastamaan olohuoneeseen. Olohuoneeseen, jossa istuu kipeä ja melkoisen ristiriitaisissa fiiliksissä seilaava tyttö.
– Kia