Älä koske minuun
Maanantaina somessa lähti leviämään maailman tärkein kampanja, jonka tarkoitus on tehdä seksuaalinen häirintä näkyväksi. Kun tekstit naisten ja miestenkin kokemasta seksuaalisesta häirinnästä levisivät pitkin somekanavia, samaan aikaan tunsin kuvotusta ja liikutusta. On sairaan kamalaa minkälaista huutelua ja koskettelua etenkin naiset kokevat päivittäin. On sairaan kamalaa, miten siitä vaietaan ja käperrytään itseensä miettimään, oliko hame sitten liian lyhyt. Ja on sairaan kamalaa, että tätä tapahtuu meidän Suomessa koko ajan. Toisaalta taas on jollain tapaa liikuttavaa, että nyt Me too -kampanja on saanut meidät ehkä vihdoin tajuamaan jotain todella tärkeää – nimittäin sen, että seksuaalinen häirintä ei ole ok.
Jokainen tuntemani nainen on ainakin kerran elämänsä aikana kokenut häirintää. Itse en muista yhtäkään viikkoa, jolloin en sitä olisi kokenut.
Se alkoi jo ala-asteella, kun luokanopettajamme kuvasi perjantaisia tanssiesityksiämme omaan käyttöönsä. Hän huomautteli paidan alta pilkistävistä glitter-rintsikoiden olkaimista, kerran jopa otti luokkakaverini olkaimen saksien väliin. Hän läppäsi minua ja monia luokkani tyttöjä takapuolelle – ja tekstaili minulle ainakin kaksi kertaa vapaa-ajallaan. Ja kun satunnaiset ohikulkevat pojatkin alkoivat kiinnittää huomiota pienen tytön aikuistumiseen, tulivat kuvaan huutelut kadulla. Sen jälkeen pienen esiteini-Kian päässä loksahti jotain: tämä on normaalia. Kun on nainen, miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät ja sen kanssa täytyy elää. Sama ajatus häivähti mielessä, kun ensimmäisen kerran tuntematon mies lähetti minulle Snapchatissa dickpickin. Olen tullut kourituksi baarissa väkijoukoissa tietämättä kuka kourija on, ja olen kieltäytynyt tarjouksista lähteä harrastamaan seksiä maksusta tuntemattomien miesten matkaan. Olen kävellyt keskellä yötä 16-vuotiaana parhaan kaverini kanssa Helsingin keskustassa käsi kädessä toivoen, että miehet luulisivat meidän olevan lesboja. Vain siksi, että voisimme kävellä kaukoliikennelaiturille rauhassa. Tuttu poika on käyttänyt minua kotibileissä seksuaalisesti hyväkseen, kun olen ollut tajuttomuuden rajoilla. Ja olen useasti jäänyt pois aikaisemmalla pysäkillä, koska olen tuntenut bussissa oloni turvattomaksi ja häirityksi. En ikinä unohda bussimatkaa kotiin, kun iso mies istui viereeni ja yritti hivuttaa kättä hameeni alle. Enkä unohda myöskään sitä, kun elokuvan kuvauksissa tuntematon mies seurasi minua naistenvessaan ja halusi halailla minua ovi lukossa. Jos olen lauantai-iltana lähdössä ulos, en halua kävellä yksin, tälläytyneenä Turun keskustan läpi. Koska tiedän, etten selviä matkasta bussipysäkiltä ystävälleni ilman vastaantulevien miesten huulien nuoleskelua ja epämiellyttäviä ja nöyryyttäviä huuteluja.
Koko ylläoleva teksti on ohut pintaraapaisu hetkistä, jolloin minä, suorasanainen ja pelkäämätön ihminen, olen vaiennut. Olen sivuuttanut käytöksen, koska se on normaalia. Olen mennyt lukkoon, kun minua on yhtäkkiä kouraistu ilman lupaa. Olen tullut baarista kotiin, pessyt kasvoni, ja ajatellut, että tällaista se elämä nyt vain on kun on nainen.
Sen ei pitäisi olla.
Olen usein miettinyt, mikä minunlaiseen suorasanaiseen naiseen oikein menee, kun joudun seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Miksi olen vaiennut ja antanut asioiden tapahtua? Myöhemmin olen tajunnut, että jo lapsesta lähtien olen pitänyt tällaista käytöstä normina. Siksi Me too -kampanja on mielettömän tärkeä. Se viimeistään on saanut minut tajuamaan, että häirintä ei ole koskaan normaalia, eikä minun vikani. Ja on uskomattoman helpottavaa tajuta se kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ylen kommenttiboksissa monet kummastelivat kampanjaa – voiko enää flirttailla, kun kaikesta nostetaan haloo? Ja minulla on vastaus: todellakin voi. Mutta se vaatii pelisilmää, kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Ja on itsestäänselvää, että flirttailu tehdään kasvokkain, ei puristamalla salaa perseestä. On uskomatonta, että se pitää tavata kissankokoisin kirjaimin, jotta se menisi perille.
Olen usein seksuaalisen häirinnän tapahduttua miettinyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Nyt tiedän. Saa lainata:
”Älä koske minuun.”
Häiritsevä käytös ei koskaan ole lyhyen hameenhelman, saati humalan syy. Se on aina häiritsijän vika. Mutta jotta voisimme vaikuttaa asiaan, ongelma täytyy lausua ääneen. Ja jos joskus lipsumme hiljaiseen hyväksyntään, muistutetaan toisiamme tästä maailman tärkeimmästä kampanjasta. Ei anneta kenenkään koskea meihin ilman lupaa.
Kia