Taistele tai pakene
”Sympaattinen hermostomme aktivoituu hyvin voimakkaasti ja äkillisesti. On kyse väärästä hälytyksestä: kehomme valmistautuu kohtaamaan äärimmäisen hätätilanteen, vaikka mitään todellista uhkaa ei ole, tai todellinen uhka on huomattavasti pienempi kuin reaktiomme siihen. Paniikkikohtausta voidaan kutsua taistele tai pakene -reaktioksi.” – Mielenterveystalo.fi
Ne kotibileet riistäytyivät käsistä. En osannut pitää ylimääräisiä ihmisiä poissa ja kun tuntematon, iso poikajoukko pyrki etuovesta sisään, työnsin heidät pois ja paiskasin oven kiinni. Kun joku heitti oven lasiin jotain niin että kilahdus kuului, unohdin miten hengitetään. Vedin happea sisään, mutta en millään saanut puhallettua sitä ulos. Olin varma, tai oikeastaan tiesin, että kuolen. Hoin mielessäni uudestaan ja uudestaan, etten halua kuolla vielä, ja hyperventilointi paheni. Silloin ystäväni otti leuastani kiinni ja käski hengittää samaan tahtiin hänen kanssaan. Siinä me istuimme, kaksi teinityttöä kymmenien tennareiden ja nilkkureiden seassa eteisen lattialla ja hengitimme yhdessä, kunnes sain vihdoin puhallettua ilmaa ulos. En muista kuinka kauan kohtaus kesti, mutta sen jälkeen olin niin uupunut, että meinasin nukahtaa eteiseen.
Ystäväni päätteli seuraavana päivänä, että olin saanut paniikkikohtauksen. Mietin, ettei se mikään ihme tuollaisessa tilanteessa ole. Selvitin asiaa ja luin, että jopa 10-15 % ihmisistä saa paniikkikohtauksen joskus elämänsä aikana. En siis soittanut lääkärille, enkä repinyt pelihousujani. Ajattelin olevani aikalailla normaali tyyppi, jolla kuumeni tunteet vähän liikaa.
Kun juttelin asiasta isäni kanssa, selvisi, että myös hän on kärsinyt paniikkikohtauksista. Myös siskoni alkoi saada niitä samoihin aikoihin, ja nykyään hänellä on paniikkihäiriöön lääkitys. Ajattelin, että ehkä tämä suvussa kulkeva mielenhäiriö jotenkin mystisesti hyppäisi ylitseni. Saatoin jopa ajatella salaa, että kohtaukset ovat jonkinlaista epäkypsyyttä ja mielen heikkoutta. Ettei vain pysty käsittelemään eteen tulevia vaikeuksia. Mutta kun nämä kohtaukset tasaisin väliajoin nousivat pintaan myös minulla, tajusin, ettei se ole heikkoutta. Alttius erilaisille ahdistuneisuus- ja mielialahäiriöille on perinnöllistä, eikä se tee ihmisestä typerää, hullua tai heikkoa. Tajusin, että ihmissuhderistiriidat, stressi, liiallinen kofeiini, alkoholi ja minulla etekin kontrollin menettämisen pelko olivat suurimpia syitä paniikkikohtauksille. Kun tutkin asiaa, tajusin, että olen saanut kohtauksia myös ennen kuin tiesin niiden olevan paniikkikohtauksia.
Ala-asteella minulle oltiin tehty hyvin selväksi, että olen matikassa ihan paska. Kotona sanottiin, että matikka ei ole sun juttu. Opettaja sanoi, ettei matikka ole kaikille. Ja koulukaverit heittivät läppää siitä, kuinka uskomattoman surkea siinä olen. Niinpä minä itsekin olin aika varma siitä, että olen aivan paska. Se konkretisoitui, kun tuijotin matikankokeessa valkoisella A4:lla pomppivia lukuja, viivoja ja puoliympyröitä.
”Koe alkaa nyt”, opettaja sanoi, kuului puisten tuolien kolinaa ja lyijy alkoi raaputtaa paperia. Välillä kuului vimmaista kahinaa, kun joku kumitti tunteella aikaisempaa vastaustaan. Kello tikitti rytmikkäästi, joku hengitti vieressäni liian lujaa. Hirveä melu. Miten voin keskittyä. Miksi tarvitsee hengittää noin kovaa. Lopettakaa.
Ja taas paniikki nielaisi. Koska olin keskellä luokkaa, ylpeys keksi keinon hallita. Kaikki ympärilläni kulki kuin hidastetussa elokuvassa ja oma sydämen sykkeeni peitti alleen kaiken melun. Muodon vuoksi räpelsin paperille jotain ja kun vihdoin tuli aika palauttaa koe, pääsin vankilastani. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta mitä se ikinä olikaan ollut, se oli hirveää.
Opin hallitsemaan kohtauksia hyvin ja teini-iän jälkeen en kärsinyt niistä enää juuri ollenkaan. Olin ylpeä itsestäni, kun olin selättänyt karmeat tuntemukset ilman lääkäreitä ja psykologeja. Tavallaan sisäistin, että minä nyt vain olen tämmöinen, pelkuri, mitä kontrollin menettämiseen tulee. Pyrkimys virheettömyyteen ja vahvana pysymiseen kaikissa tilanteissa on yleinen syy siihen, miksi kohtauksille altistuu. Opin ajatuksien avulla olemaan vähän armollisempi; en aina voi olla ohjaksissa ja joskus olen huono. Se on ok. Muistan, kun yläasteen kuviksen opettajani sanoi, että olen nopeasti turhautuva pikkutyttö. Se oli inhottava lause, jossa oli totuuden siemen.
Olin melkein kolme vuotta täysin ilman kohtauksia mutta kun muutin Turkuun, ne alkoivat muuttuneen elämäntilanteen myötä. Samaan aikaan elämässä tapahtui kaikenlaisia ikäviä asioita ja reagoin niihin välillä panikoimalla. Kun selätin kriisin, sain taas nauttia elämästä ilman ikäviä tuntemuksia. Pidin jopa paniikkipäiväkirjaa, johon kirjoitin aina miksi ja missä tilanteissa kohtaukset tulivat, jotta oppisin jälleen ymmärtämään miksi ne puskevat pintaan. Kesän ajalta paniikkipäiväkirja on tyhjää täynnä – olin silloin työharjoittelussa A-lehdillä ja asiat olivat jotakuinkin hallinnassani. Kun palasin kouluun vajaa kuukausi sitten, aloin taas kärsiä muotoaan muuttaneista kohtauksista. Aluksi jopa googlailin fyysisiä syitä tuntemuksille, sillä oireet olivat niin erityyppisiä, mitä aiemmin. Näin kohtaukseni suurinpiirtein etenee:
Olen kampusradion viikkokokouksessa. Puhutaan ajankohtaisista asioista, muuttuneista jutuista ja keskustellaan siitä, miten viikko on sujunut. En tietoisesti ajattele mitään kummallisempaa, mutta yhtäkkiä alan menettää otetta itsestäni. Puolet minusta menee kroppani ulkopuolelle, puolet on vankina minussa. Syke tihenee, pyörryttää, kylmä hiki puskee sormista. Jos joku kysyy minulta jotain, vastaan normaalisti, eikä kukaan huomaa mitään. Mutta toimin kuin automaattivaihteella. Voin vastailla kysymyksiin, naurahtaa, jopa kävellä, mutta kattovalo ei ole päällä.
Kotona tämän mystisen poissaolokohtauksen iskettyä pyysin poikaystävääni kokeilemaan sykettäni ja hän tunsi sen – en sittenkään kuvittele kaikkea. Sykkeeni todella hakkaa kahtasataa, vaikka muuten olen ulkoisesti lähes normaali.
Välillä mietin, olenko ollut vuosien saatossa liiankin urhea, kun en ole koskaan lähtenyt hakemaan lääkitystä tai muutakaan helpotusta vaivalle. Toisaalta kohtaukset kävelevät käsi kädessä elämäntilanteen kanssa ja viimeistään kohtausaallon jälkeen tajuan, että ehkä elämässä olisi hyvä muuttaa jotain. Pahimmillaan kohtauksia saattaa tulla muutama päivässä, harvimmillaan kerran kolmessa vuodessa. Osaan myös vaikuttaa niihin: tiedän kohtauksen hetkellä, etten kuole siihen. Tiedostan, että se menee itsestään ohi, enkä takerru siihen. Siksi en enää mainitse ystävilleni tai edes poikaystävälleni, kun se alkaa. En halua ympärilleni hössötystä, sillä tiedän, että se saattaisi johtaa hyperventilointiin. Olen myös päättänyt hakevani apua, jos kohtaukset jollain tapaa häiritsisivät normaalia elämääni. En ole kuitenkaan koskaan jättänyt menemättä johonkin vain siksi, että pelkäisin kohtauksen tulevan. Tulee jos on tullakseen, eikä sitä kukaan muu huomaa.
Parhaat lääkkeeni kohtausten ennaltaehkäisyyn ovat asioiden hoitaminen ajallaan, kirjoittaminen ja musiikki. Lisäksi sain harkan päätyttyä läksiäislahjaksi kuvissa vilahtaneen tehtäväkirjan Hyvän mielen vuosi, jossa on kuukausittain erilaisia teematehtäviä. Myönnän, että ajattelin sen olevan jotain käsittämätöntä self-help-humpuukia. Mutta muutaman sivun tehtyäni olen tajunnut, ettei siitä haittaakaan ole.
Mikä on paras self-helppisi mielenterveyden ylläpitoon?
Kia