Lily vei mun terän (onneksi)

Uusi blogi, uusi blogiportraali, uudet kujeet. Näin mielessäni itseni rillit päässä uuden MacBookin ääressä kirjoittamassa tiukkoja kolumneja päivän polttavista aiheista, ottamassa kantaa poliittisiin käänteisiin ja provosoitumassa maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Piti kirjoittaa päivän jutuista, jotka vituttelee rankasti. Repiä juttua realistisesti elämän totuuksista ja latoa faktoja tiskiin. Yhtäkkiä mulla on hyväntuulinen lifestyle-blogi, vain ripauksella sitä asennetta. 

 

Instagram: kiaasophie

 

Olen aina lukenut lifestyle-blogeja, mutta en koskaan sellaisia, joissa pääosassa on pelkästään positiivisuus ja elämän ihanuus. En ole kestänyt sellaista Instagramissa, Facebookissa tai Snapissakaan. Liian täydellinen blogi tai sometili on mielestäni vähän tylsä. Aitouden luo se pieni epätäydellisyys joka päästetään läpi, oli se sitten harkittua tai ei. Överipositiivisuus ei ole tän valittajan mielestä vaikuttanut aidolta, kun elämä ei vain millään ole koko ajan yltiöihanaa. Myöhemmin olen tajunnut, että tietynlainen asenne ja pelkästään ihanien asioiden somessa kertominen on vähän niin kuin filtteri. Itsekin hion kuvia viimeiseen asti, filtteröin VSCO:lla, muokkaan Instagramin omilla työkaluilla häivytyksiä ja kontrasteja ja lisään hashtageja tarkasti miettien. Lisään emojinkin harkitusti ja sen täytyy sopia kuvan väreihin tai jollain tapaa vahvistaa kuvan sanomaa. Lisään kuviin valkoiset reunat ja noudatan kuvissani tiettyä linjaa, jotta Instagram-tilini näyttäisi ensivilkaisullakin miellyttävältä katsojan silmään. Snäpissä esiin tulee kuitenkin rosoisempia puolia ja blogissa kirjoitan rehellisesti. Mutta mihin mun teräni oikein katosi, kun aloin tosissani harrastamaan somea ja bloggaamista?

 

Blogini on nyt pyörinyt yli kuukauden, enkä ole juurikaan ollut valittava provosoituja, vaikka sen piti vähän niin kuin olla roolini. Kun haahuilen ympäri Turkua, käyn töissä, kuljen bussilla ja teen mulle ominaisia asioita, oon alkanut kiinnittää huomiota ympäristööni ihan eri tavalla. Aluksi blogin takia, nyt automaattisesti. Miettien, että miksi en tehnyt tätä aikaisemmin. Sitten saavun kotiin, avaan läppärin, ja tsekkaan puhelimeni muistion. Ja mun muistio onkin yhtäkkiä täynnä ideoita, havaintoja, positiivisia ajatuksia ja chilliä asennetta. Olen alkanut asettamaan itseäni alttiiksi erilaisiin tilanteisiin ”vain” siksi, että saisin siitä aihetta kirjoittaa. Sitten erilaisista jutuista ja positiivisesta ajattelusta tuleekin yhtäkkiä tapa, eikä asioita enää huomiokaan pelkästään kirjoittamisen ja blogin takia. Silmät on jotenkin koko ajan avoinna. Sitä kiinnittää huomiota, ajattelee, pohtii. Yölläkin mieleen tulee jatkuvalla syötöllä aiheita, tekstejä ja lauseita, jotka haluaisi vain kirjoittaa. Tänne, teille, itselleni. 

 

 

Pointtini on se, että olen alkanut ymmärtää ”elämä on ihanaa” -lifestyleblogeja ja sometilejä. Mä en haluaisi sanoa tätä, ihan silmiin ja sydämeen sattuu ja mun sormet yrittää pistää vastaan. Sanovat, että älä Kia tee sitä. Mutta…

 

 ELÄMÄ ON OIKEESTI AIKA IHANAA. 

 

Nyt se on sanottu, no turning back. Olen virallisesti lifestyle-bloggaaja ja mä häpeen, mä häpeen..

 

XOXO KIA

 

ps. Muista hittaa sydämellä!