Movie addict

Tykkään, suorastaan rakastan, sellaisia leffoja joissa on jokin syvällisempi merkitys. Hyvä leffa koostuu mindfuck-elementeistä, alakuloisuudesta, kauniista ja mielenkiintoisista kuvakulmista ja ilmeikkäistä näyttelijöistä. Hyvän leffan aikana sitä itkee, yllättyy ja saa kylmiä väreitä. Tällaisia loistavia elokuvia ovat mielestäni esimerkiksi Gone Girl, Shutter Island, Inception, Girl, Interrupted, Butterfly Effect ja Forrest Gump. Tietyllä tavalla nautin myös Quentin Tarantinon överileffoista. Olen nähnyt Kill Billit moneen kertaan ja jotenkin diggasin myös Eli Rothin ja Tarantinon yhteisteoksesta Inglorious Bastards sen kaikessa ällöttävyydessään ja absurdiudessaan.

 

Valehtelisin myös jos väittäisin etten ole ikinä fanittanut Twilightiä ja Nälkäpeliä. Twilight vei aluksi teinikian sydämen, vaikka ykkösestä lähtien rakkauskohtaukset olivat pökkelömäisen kiusallisia. Elokuvasarjan kaksi viimeistä osaa aiheutti lähinnä myötähäpeää, kun leffateatterin screenille ilmestyi tökerö digivauva puhumattakaan ihmissusien dramaattisesta keskustelutuokiosta Bellan ollessa kuoleman kielissä. Silloin taisinkin purskahtaa spontaaniin nauruun, jolloin koko edessä istuva teinirivistö katsoi paheksuvasti taakseen. Onneksi Nälkäpeli onnistui sata kertaa paremmin kuin Twilight, ja oikeasti nautin leffojen katsomisesta. Pidin Nälkäpelissä siitä, ettei rakkaustarina ollut keskiössä. Vaikka toki rakastan myös ihanan repiviä rakkausleffoja niin kuin esimerkiksi Titanic, Dear John, Brokeback Mountain, The Notebook, Ps. I Love You, Silver Linings Playbook..

 

 

Sitten päästäänkin hömppäleffoihin, jotka ovat ihan oma lukunsa. American Piet ovat tottakai klassikkoja, Mean Girlsin saavuttamasta kulttimaineesta puhumattakaan. Chick flick -leffojen parhaimmistoon paikkansa ovat lunastaneet myös aina naurattava Bridesmaids, Sex and The City -leffat, Bring It On, John Tucker Must Die ja She’s The Man. Juuri sellaisia leffoja, joitten aikana päässä saa oikeasti lyödä tyhjää. Juonikuviot kun eivät juurikaan vaadi ekstra-aivotoimintaa. Ja kaikki näitten leffojen loistavat, elämään jääneet lausahdukset niin kuin esimerkiksi You can’t sit with us!

 

Oma kastinsa on ihan saakelin huonot leffat. Perus jenkkihuumoripläjäykset, jotka toistavat samaa kaavaa. Yksi tällainen leffa on juuri Finnkinoon rantautunut Bad Moms, jonka kävin eilen katsomassa. Leffassa perheenäiti Amy (Mila Kunis) saa tarpeekseen jatkuvasta ylisuorittamisesta ja laittaa rennomman vaihteen silmään. Kaveriporukkansa kanssa Amy sitten vetää kännit, riehuu ruokakaupassa, lopettaa aamupalan tekemisen varhaisteini-ikäisille lapsilleen, antaa pettävälle miehelle kenkää ja rakastuu kuumaan sinkkuisään.Ylipirteä ja vähän överiksi vetävä Mila Kunis ei valitettavasti vedä rooliaan puoliksikaan uskottavaksi. Ei siinä, kyllähän leffa ihan mukavasti nauratti ja nollasi väsyneen työläisen mielen. Mutta hyvä se ei ollut. Ehkä en vaan osunut kohderyhmään, vaikka leffa nyt muistuttikin aika pitkälti teinileffaa. Tässä ei taisteltukaan siitä kuka saa olla Prom Queen, vaan siitä, kuka saa olla vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja. Sitten se oli niin kuin hauska juttu. Kun äidit vaihtaa vähän vapaalle, heittelee muroja ruokakaupassa, juo kyykkyviiniä ja vetää ilokaasua. Ja jakaa toisilleen yksityiskohtia toistensa seksielämästä. Blondia (Kristen Bell) käytetään mallina, kun porukan villikortti opettaa miten käsitellään ympärileikkaamatonta penistä. Heh. Heh… Ja David Guetta soi, kun eräs perheenäiti kusee pihalla perheauton takana. Loppuratkaisua ei tarvitse erityisemmin varoa spoilaavansa, sillä leffa loppuu niin kuin sen pitääkin tyylilleen uskollisena loppua. Niin imelän ihanasti. että paatuneinkin hömppäleffojen fani oksentaa vähän suuhunsa. Plah. Not so fetch.

 

Bad Moms

 

Mikä on huonoin leffa minkä sä oot nähnyt? Entä paras? Löytyykö samoja lemppareita?

 

xo Kia