Ihailemisen kautta itsetutkiskeluun
Tubettaja, popdiva, tosi-tv-tähti, poliittinen vaikuttaja, urheilija..
Fangirlingiä festareilla, fanitilejä Instagramissa, youtube-videoiden tuijottamista. Erilaisia fanituksen kohteita ja erilaisia tyylejä fanittaa.
Sitten mietin, että mä oon nykyään aika huono fangirl. Pistän sen aikuiseksi kasvamisen piikkiin. Tosin viime vuonna Ruisrockissa raivasin tieni eturiviin katsomaan Ellie Gouldingia ja kun nainen lauloi Figure 8:n, saatoin ehkä tirauttaa pari hiprakkaista kyyneltä. Se oli hetki täynnä puhdasta onnea. Olin juuri kuullut päässeeni sisään opiskelemaan unelmieni alaa, kainalossa hyppivät parhaat kamut ja noh – Ellie on ihana ihana ihana ihana. Puhdasääninen, hyvä, kaunis, onnellinen, hehkeä, suorastaan timanttinen.
Ihailen ohimennen somessa useita kauniita naisia ja julkkiksia, mutta se ei enää ole samanlaista kuin nuorempana. Nykyään ihailuni kohteet ovat arkisempia ja samaistuttavampia. En ihaile Kim Kardashianin pyllyä ja tuhtia meikkikerrosta, vaan tavallisia suomalaisia naisia, joista huokuu onni. Rohkeat oman tiensä kulkijat saavat minut aina huokaisemaan, että olisinpa minäkin vähän enemmän tuollainen. Uskon, että onnellisuus on mahdollista aistia ulospäin. Ja usein onnellisimpia ovatkin he, jotka näyttävät onnensa pienillä asioilla huutamatta sitä ääneen vain todistellakseen muille jotain.
Ihailen ihmisiä, jotka ovat aidosti hyviä. Aidosti onnellisia ja vilpittömän ystävällisiä ajattelematta omaa etuaan. Olen tavannut elämäni aikana ehkä muutaman tällaisen ihmisen. Sitten aina pohdin, että miten tällaisia ihmisiä voi edes olla. Itse tuntuu että olen vuosien mittaan muuttunut kyynisempään suuntaan. Syytän siitä aikuistumista ja maailmalla tapahtuvia uutisia, joita ahmin päivittäin. Kun maailmassa tapahtuu paljon pahaa, en välttämättä pysty aina näkemään arkisissakaan asioissa tarpeeksi hyvää. Kun pyöräilen kotiin ja yritän nauttia tuulesta hiuksissa ja ohikiitävistä maisemista, yhtäkkiä mielessäni käväisee että mitä jos joku hyökkää kimppuuni. Tai jos pyörryn, eikä kukaan autakaan. Näin kävi jokin aika sitten verenluovutuksen jälkeen, kun pökerryin kadun varteen eikä kukaan auttanut. Sen jälkeen itkin hississä, mutta ne kyyneleet valuivat katkerasta vihasta maailmaa ja ihmisten välinpitämättömyyttä kohtaan.
Toivon, että voisin ihailemieni ihmisten tavoin jättää kasvaessani matkanvarrelle osan kyynisyydestäni ja tavastani ylianalysoida. Nykyään olen jatkuvasti tuntenut, että minun pitää ikään kuin suojella itseäni sanallisesti kaikelta negatiiviselta. Menen nykyään liian herkästi puolustuskannalle ja olen huomannut sen olevan jonkinlainen tyyli jolla yritän suojella itseäni. Mietin, että miltä yritän suojella itseäni. Miksi minun tarvitsisi tehdä niin, kun voisin ihailemieni ihmisten tavoin istua alas ja miettiä hetken miksi käyttäydyn näin. Toivon, että halu auttaa muita ja itseäni olisi vilpitöntä. Itseänikin hoitaessa liikunnalla ja vitamiineilla tavoite ei ole pohjimmiltaan itsestään huolta pitäminen. Vaan se, että jaksaisin jotenkin painaa duunipäivän loppuun. Liikunta siksi, koska.. no, koska pitää. Vuosi sitten tein sitä rakkaudesta. Joten tässä kohtaa voisin sanoa ihailevani vuoden takaista itseäni, kun pidin itseäni kunnossa koska oikeasti halusin voida hyvin ja salilla käyminen teki minut onnelliseksi.
Ihailen ihmisiä, jotka ovat kauniita sisältä ja ulkoa. Luonnollisen kauniit, meikittömät kasvot, joissa ei näy mustia silmänalusia huonosti nukutun yön jäljiltä ja kirkas iho. Ihailen kykyä ottaa kaikki irti elämästä ja nousta sohvalta Netflixin äärestä, vaikka sitten edes kävelylle. On kaunista, kun ihminen osaa tehdä arkipäiväisestä elämästä kauniimpaa pienin teoin. Ihailemani ihmiset osaavat antaa ja ottaa vastaan kritiikkiä, koska he osaavat kunnioittaa itseään. He kehittävät itseään, luovat uutta ja jättävät ystävällisin sanoin negatiivisella energialla varustetut ihmiset taakseen. Ihailemani ihminen hyväksyy, että maailmassa tapahtuu pahoja asioita. Hän ei silti masennu, vaan tekee kaikkensa jotta maailmassa olisi paljon hyvääkin.
Jos haluan olla kuin ihailemani ihminen, minulla on pitkä matka kuljettavanani. Mutta kun näin vannon kehittäväni itseäni, olen taas hiukan lähempänä.
XOXO KIA