Kolttuhelvetti (sarjassamme first world problems)
Lähes kaikki tuntemani upeat naiset rakastavat shoppailua. Tai ainakin olen haalinut lähelleni ihania naisia, jotka jakavat kanssani tämän turmiollisen himon. Rievuttoman kesäni takia olen kuitenkin joutunut tätä himoa hillitsemään. Hävettää sanoa, mutta tavoitteeni täysin rievuttomasta kesästä (en osta yhtäkään vaatetta uutena) on ehkä vähän kussut. Mutta parista sortumisesta huolimatta olen huomannut, että osaan nyt ihan uudella tavalla harkita ostoksiani. En ole ostanut yhtäkään turhaa rättiä, vaan ne pari ostosta ovat todellakin olleet pitkän harkinnan tulos.
Tässä parin viikon aikana olen silmäillyt Facebook-kirppiksiä ja mahdollisia potentiaalisia kolttuja ylihuomisiin häihin. Mutta mikään ei ole miellyttänyt. Lopulta päätinkin tietoisesti poiketa säännöstäni ja lähteä mekkokaupoille. En tykkää mekon metsästyksestä. Vaikka shoppailu on muuten erittäinkin tyydyttävää puuhaa, mekon ostaminen tärkeään tapahtumaan on melkein rinnastettavissa pyykinpesuaineen ostoon. Se on välttämättömyys, joka on pakko hankkia.
Marssin Zaraan. Tiedän miltä haluan häissä näyttää. Niinpä jätän kaikki vaaleanpunaisen sävyiset, sekä kurkistusaukon sisältävät koltut hyllyyn ja haalin mukaani vain lähes täsmälleen mielikuviani vastaavia mekkoja mukaani sovituskoppiin. Siellä huomaan, että ihana punainen vartalonmyötäinen mekko on täynnä meikkitahroja. Päivittelen mielessäni, että miten vaikeaa voi olla riisua mekko niin, etteivät kasvot kosketa kangasta. Noh, kun olen taistellut itseni sisään tähän makkarankuoreen, tajuan erittäin hyvin meikkitahrat. Jumalauta, mikä pakkopaita. Ja näytän merimakkaralta. Alan onkimaan itseäni ulos koltusta ja tunnen, kuinka hiukseni aukeavat ponnarilta. Pinnit repivät niskavilloja ja tulen vilkaistuksi itseäni peilistä kainalon alta. Miten täältä pääsee pois?? Samalla joku pikkutyttö raottaa sovituskopin verhoa ja karjaisen vähän liian kovaa mekkoni syövereistä, että tämä on varattu. Kun paniikinomainen tunne alkaa hiipiä käsiä pitkin, taistelen viimein itseni ulos jättäen muitten meikkitahrojen seuraksi myös omani. Siirryn seuraavaan mekkoon, joka onkin teltta. Kuosikin muistuttaa vähän sirkustelttaa ja mietin hetken, että mikä se mun mielikuvani ulkoisesta habituksestani olikaan. Koska tämä se ei todellakaan ole.
Testaan vielä pari, ja ei, nekään eivät hurmaa edes puoliksi. Ja ei kun takaisin myymälän puolelle. Tällä kertaa otan vaaterekeistä mukaani lähes joka ikisen juhliin kelpaavan mekon ja ajattelen, että yrittävää ei laiteta. Tukka sekaisin nelistän sovituskoppijonoon, joka on epätavallisen pitkä. Kopissakin menee vituralleen, sillä mekot on rumia. Ja ne jotka eivät ole rumia, ovat liian isoja tai liian lyhyitä pitkille koivilleni. Sitten kyseenalaistan mekkojen sijaan oman ulkonäköni. Aamuvuoron ja huonosti nukutun yön jälkinä mustat silmänaluset, duunifarkut, tennarit. Oranssi tukka sekaisin ja otsatukasta roikkuu pinni. Syy siihen miksi koltut eivät kelpaa, saattaakin olla se, etten näytä fressiltä en sitten ollenkaan.
Joka tapauksessa kierrän läpi ihan kaikki vaatteita myyvät liikkeet Hansan kauppakeskuksessa. Vika etappi on viimeiseen asti välttelemäni H&m. Olen yrittänyt boikotoida kyseistä lafkaa muun muassa siksi, että sieltä tarttuu mukaan aina ne epäkäytännöllisimmät rätit. Yhtäkkiä päälläni on kuitenkin ihan söpö, kauniisti laskeutuva kirkkaanpunainen mekko. Melkeen itkettää ja naurattaa samaan aikaan, kun monen tunnin etsinnän jälkeen löydänkin juhlamekon ihan perus H&m:stä, Zaran naapurista. Kaikkea sitä. Seuraaviin häihin puen miesten tapaan puvun. Kuinka iisiä.
Siinä se nyt on.
XO KIA