Neula suonessa ja suu täynnä nurmikkoa
Kävin tänään ensimmäistä kertaa luovuttamassa verta. Homma on tullut pari kertaa puheeksi kavereitten kanssa ja mieleen on pulpahdellut muistoja kerroista, jolloin pienenä tyttönä kipitin äidin mukana luovutuksissa. Niinpä varasin netistä ajan ilman sen kummempia itsetutkisteluja. Kelasin, että tää on hyvä juttu. Paitsi että autan ihmisiä, saatan päästä kammostani neuloja ja verta kohtaan. Mua on tökitty, sorkittu ja testattu niin usein, että piikeistä on pikkuhiljaa tullut epätietoisuuden ja kauhun symboli. Kerran hoitaja jopa verta ottaessaan tökkäsi neulan hermoon asti, jolloin käsi jäi mustelmaiseksi ja oli kankea vielä kaksi viikkoa näytteenoton jälkeen. Ja mitä veripelkoon tulee, olen himassa parikin kertaa ruokaa laittaessani sählännyt veitsen kanssa. Kerran pudotin leikkuuveitsen varpaaseen, jonka tuloksena oli jäätävä verivana keittiöstä vessaan, hirveä kipu ja lopulta tulehdus ja kudosvaurio. Silloinkin yritin urheasti mennä iltavuoroon. No eihän siitä tietty mitään tullut.
Olin täysin hukassa, kun saavuin Punaisen Ristin toimipisteelle. Kyselin vähän tympääntyneen näköiseltä vastaanottovirkailijalta typeriä, enkä siinä jännityksessäni muistanut laisinkaan postinumeroani, vaikka oon asunut Turussa kohta vuoden. Kia c’moon. Siitä sitten siirryin täyttämään lappusta, jossa kyseltiin kaikki henkilötunnuksesta ja katuosoitteesta viime aikoina popsittuihin lääkkeisiin, mahdollisiin sairauksiin ja seksikumppaneiden vaihtuvuuteen. Sen jälkeen mukava tytsy otti multa hemoglobiinin, jota oikeastaan jännitin enemmän kuin itse luovutusta. Anemian kanssa painineena pelkäsin, että hemoglobiini olisi alle 125, jolloin luovuttaminen ei ole mahdollista. Onneksi koje ilmoitti mun hemoglobiinin olevan 138. Olin kuitenkin sairaanhoitajan mielestä syönyt ihan liian vähän aamulla, joten ennen luovutusta söin samassa tilassa olevassa kahvilassa ruisleivän ja join pari lasia appelsiinimehua. Kädet hikoili ihan perkeleesti, kun mukavia höpöttelevä hoitaja lopulta tökkäsi neulan ”hyvältä näyttävään luovuttajan ihannesuoneen”. Käsivarressa lepäsi kiristysside ja puristelin tuppoa kädessäni saadakseni veren virtaamaan näppärästi. Ihme kyllä, ei pelottanut yhtään. Uskaltauduin jopa katsomaan käsivarttani ja veriputkea. Hoitaja istui vieressäni koko ajan, kyseli miksi päätin luovuttaa ja kertoi faktoja verenluovutuksesta. Tietysti olin tutkinut verenluovutuksesta kaiken ennen saapumistani, mutta oli mukavaa, että joku sai ajatukseni muualle. Punainen nahkapenkki hiosti paljasta alaselkää ja vastapäätä verta luovutti lesbopariskunta kädestä kiinni pitäen. Tuli heti mieleen, että ensi kerralla otan oman miehen mukaan.
Mulla meni luovutuksessa tarkalleen viisi minuuttia ja 35 sekuntia. Verta otetaan se vajaa puoli litraa, tarkalleen 450 ml. Edistymistä voi tsekkailla kojeesta, jossa vihreä pallura näyttää kuinka paljon verta vielä tarvitaan. Homman jälkeen oli voittajafiilis ja pääsin jälleen mussuttamaan ilmaisia keksejä, juomaan appelsiinimehua ja napostelemaan pähkinöitä. Mukaan sain vielä ensiluovuttajana kaikenlaisia lappusia, hengenpelastaja-kangaskassin, rautatabletteja ja söpön termosmukin. Siitä lähdinkin rauhallisin askelin koululle neuvottelemaan projektiopinnoista. Hörpin vettä koko kahden tunnin ajan koululla, mutta silti olo tuntui kummallisen kevyeltä ja epämiellyttävältä. Nuokuin ja hoipertelin bussipysäkille ja koko matkan kotiin toivoin vain, etten pökertyisi ja lentäisi pitkin Fölin käytäviä. Homma sitten kärjistyi siihen että kun nousin bussista, olin lähes varma että kuolen. Päässä heitti, paha olo valtasi koko kropan ja pelkäsin pyörtyväni siihen paikkaan. Niinpä kävellessäni pidin lepotaukoja ja yritin tarpoa pikkuhiljaa pienen mäen ylös, jotta pääsisin kotiin syömään ja sitten sänkyyn pötköttämään. Taas kyykistyin ja laitoin pääni polvien väliin. Silmät meni kuin hedelmäpelissä ja näkökenttä sumeni. Seuraava mitä muistan, on nurmikkoa suussa ja kamat ympäri jalkakäytävää. Edessä pyöräili porukkaa, takanani dösärillä seisoi kaksi naista ja kauempana käveli pari koiranulkoiluttajaa. Mitä helvettiä just tapahtui. Ensimmäinen tunne oli häpeä. Naiset bussipysäkillä pudistelivat päätään, varmasti luulivat mun olevan kännissä. Miettikää, ettei yksikään ihminen tullut kysymään multa oonko kunnossa. Niinpä nolona keräsin pää pyörällä kamojani jalkakäytävältä ja hoipertelin rappukäytävään ja hissiin, jossa purskahdinkin itkuun. En siksi että pyörryin, vaan siksi, että ihmiset on niin välinpitämättömiä. Soitin kotona heti S:lle ja itkin sitä kuinka inhottava paikka maailma on. Miettikää jos mun tilalla olis oikeasti ollut ihminen, joka on vaikka epilepsian tai aivohalvauksen kourissa. Jos kukaan näistä tapahtuman nähneistä ihmisistä koskaan tulee näkemään mun Facebook-päivityksen tai tämän tekstin, toivon että tuntevat piston sydämessään. Harmi, että hyvin alkanut kokemus päättyi näin huonosti.
Voin olla verenluovuttajaneitsyille varoittava esimerkki siitä, mitä voi käydä jos ei tankkaa tarpeeksi. Muuten kyllä suosittelen. Oo säkin se tyyppi joka luovuttaa verta, älä se, joka jättää pyörtyneen naisen oman onnensa nojaan.
xoxo Kia