Kesä on nyt oikeasti loppu. Huomenna jatkuu koulu Taideakatemian yhteisellä aloituksella, Linnankadun kampuksella. Koulupäivä kestää semmoiset kuusi tuntia ja sitten hipsin loppuillaksi töihin. Miten tätä sitten jaksaa? Koulua, läksyjä ja sitten niitä töitä. Projekteja, tuutorointia, blogihommia. Jännää. Mä oon aina haalimassa itselleni kaikenlaisia projekteja ihme hommia, mutta toisaalta nautin kiireestä.

Tein töitä myös lukion ohella. Se oli aika helppoa, teinhän hommia pienellä tuntimäärällä ja osasin olla stressaamatta turhia. Aikaa riitti aina tärkeimmille asioille, eli ystäville ja sinne tänne säntäilemiselle. Ei se rankalta tuntunut. Lukio kun ei valitettavasti ollut tän muiken ykkösprioriteetti ja kyllähän ne arvosanatkin siltä näyttivät. Kävin kursseja omassa tahdissa chillillä asenteella ja painoin lopulta valkolakin päähän neljän vuoden jälkeen, pikkusiskon kanssa samaan aikaan. Yhteiset ylioppilasjuhlat olivat ihanat, mitä nyt päättötodistukseni pysyi visusti piilossa, kun sukulaiset ihastelivat siskon loistavia suorituksia.

Työelämä vei mukanaan, eikä ollut mikään kiire jatkaa opiskeluja. Kun olin vihdoin valmis, täynnä sitä duunia joka ei ollut mua, hain opiskelemaan omaa juttua. Journalismia. Se vei heti sydämeni ja ajattelin sulkevani lopullisesti ovet entiseen työhön, entiseen elämään. Päätin, että tänne en enää palaa, en tähän työhön, enkä tähän kaupunkiin kylään. Että adios vaan. Tervetuloa Turku ja hohdokas opiskelijalaiffi.

Koulussa töissä oppimani taidot pääsivät tositoimiin. Olin yhtäkkiä täysin eri ihminen kuin lukiossa. Minusta olikin tullut vastuuntuntoinen, itsenäinen, tunnollinen ja tavoitteellinen. Suorastaan janosin uutta tietoa. Välillä tosin tunsin olevani kouluun vähän vanha. Ja vaikka koulukaverit olivat korkeintaan kolmisen vuotta nuorempia, olin vähän kade kun laskeskelin valmistuvani vasta 26-vuotiaana. Olinhan suunnitellut eläväni tuolloin ihan erilaista elämää.

Nyt joudun kuitenkin myöntämään, että tämä on hyvä näin. Jos olisin hakenut kouluun heti lukion jälkeen, tuskin olisin päässyt sisään minnekään. Tuolloin oli luonnollinen ratkaisu antaa elämän viedä, tienata rahaa, elää ja hakea vähän suuntia ja näkökulmia. Jos sitten olisinkin hakenut heti opiskelemaan ja päässyt sisään, tuskin olisin niin motivoitunut kuin nyt olen.

Ensimmäinen opiskeluvuoteni Turussa ei ollut aina mitä odotin. Silloin elämä ravisteli, möyhi, löi pesäpallomailalla päähän ja riepotteli tuulessa kuin repaleista lippua konsanaan. Kävin läpi henkisesti raskaimman vuoteni mitä ikinä koko elämäni aikana. Koko sen ajan opiskelemani ala ja sen tuoma palo toimivat kaiken myllerryksen keskellä punaisena lankana. Tämä punainen lanka oli ainoa elämäni palanen, joka pysyi tuolloin tiukasti minun kädessäni. Opiskelu ja mies yhteisvoimin kannattelivat ja pitivät pinnalla, motivoivat ja muistuttivat siitä että meikä on oikeastaan aikamoinen Fenix-lintu. Sitä välillä palaa ihan mustaksi tuhkaksi saakka ja sitten out of nowhere tupsahtaankin vahvana ylös valmiina uusiin haasteisiin. Kaikkien kiusaksi.

Tänään selasin tulevia kursseja ja siellä siintää radiojuontamista, videoreportaasia, ruotsia ja uutislähetystä. Fuksivuotena ollaan opittu perusjuttuja, haparoitu ja kokeiltu kepillä jäätä. Mutta nyt on oikeasti luvassa tositoimia, ja sekös vasta saakin mut virnuilemaan ja taputtamaan hulluna käsiäni. Jos työ ei koulun ja muitten hommien kera natsaa, se sitten vaan jää. Mielenkiinnolla odotan mitä tuleva kouluvuosi tuo tullessaan.

Kia