Yhtäkkiä näin 23-vuotiaana tajuntaani on rysähtänyt, etten ole enää teini. Hifistelen kasvisruokaa, maksan laskuja, suunnittelen säästämistä tulevaisuutta varten ja pohdin miehen kanssa koiran hankkimista. Pahimman luokan ikäkriiseilijänä pysähdyn usein pohtimaan miten vuodet ovat menneet näin hiton nopeasti. Usein tunnen pientä kateuttakin villejä ja vapaita 18-vuotiaita kohtaan, jotka ensimmäistä kertaa tanssivat yöelämässä laillisesti, muuttavat ensimmäisiin ikiomiin vuokrakoteihinsa ja ensirakastuvat. Nyt 23-vuotiaana Facebookin feediä selatessa vanhat koulukaverit ja lapsuuden tutut odottavat ensimmäistä, ehkä jopa toista, lastaan ja ostavat rivarinpätkiä. Kihlautuvat, käyvät romanttisilla Kreikan reissuilla. Minä haluan näitä asioita myös, vaikka joka kerta toinen persoonani rebel-Kia vähän ahdistuu ja tuskailee että voi hitto kun pitää olla näin aikuinen.

Miksi, miksi, miksi meidän pitää vanheta? 

En haluaisi olla ikäkriiseilijä. Haluaisin nauttia jokaisesta vuodesta antaumuksella, mutta valitettavasti tästä ajatusmallista on vaikea päästä eroon. Kai se jo kertoo jotain, että yönä jona täytin 18, itkin vuolaasti tyynyyni vanhenemistani. Nyt ei enää juodakaan isovanhempien viinakaapista varastettua rommiviinaa, vaan saa mennä ihan viattoman laillisesti baariin tilaamaan litkua tuopin täydeltä jos huvittaa. What’s fun about that? Muistan myös, kun täytettyäni 17 joku sanoi, että nainen on kyseisessä iässä kauneimmillaan. Katsoin peilistä ylipiirrettyjä kulmakarvojani, klipsipidennyksiäni ja mutrunaamaani ja ajattelin, että tässäkö se nyt on. Minun naamani kauneimmillaan. Sen jälkeen aikani on ohi ja vanhenen ja rypistyn vaan. 

Teininä olin suunnitellut kaiken valmiiksi. 23-vuotiaana piti olla opinnot paketissa, oma tupa ja perunamaa lapsineen ja Volkswageneineen. Kun elämä nyt ei tietenkään mennyt ihan näin, sain itseni kiinni ajattelemasta jälleen uutta ikään pohjautuvaa suunnitelmaa. 27-vuotiaana mulla pitäisi sitten olla tämä kaikki. Onneksi heräsin todellisuuteen ja vedin jälleen punaisen ruksin kaikkien typerien suunnitelmieni yli. Klikkasin ”osallistu” vuoden 2017 Goom-bileristeilylle ja bailasin tukka hulmuten Italobrothersia teinivoittoisilla Aurafesteillä. Tänään heräsin miehen vierestä hieman krapulaisena ja kurkkukipuisena. Halailtiin siinä ja pohdittiin, että olipa meillä kiva ilta ihan kahdestaan vain. Mietiskelin, että mistäköhän ikäkriisi ja paineet juontavat juurensa? Eikö sitä voisi olla ihan onnellinen näin vain, omassa isossa kodissa, toistaiseksi paljaista vasemman käden nimettömistä. Hiljaisesta asunnosta, jossa vauva ei huuda, koiran kynnet eivät raavi laminaattilattiaa. On vain kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä, joilla on vapaus tehdä mitä vain, mennä mihin vain. Kaksi ihmistä, joilla on avoin maailma edessä kaikkine mahdollisuuksineen.

”Ikä on vain numero” on lause, jota opin päivä päivältä sisäistämään yhä enemmän. Koska onhan se nyt vain numero. Miksi ihmeessä rakentaisin elämäni vain sen varaan? Jos vielä nelikymppisenä haluan tanssia elektronisen musiikin festareilla, miksi en tekisi niin? Ja miksi stressaisin toteutumattomia suunnitelmiani, kun olen kuitenkin viettänyt niin onnellista ja spontaania elämää ihanien ihmisten ympäröimänä. On ollut ylä- ja alamäkiä, itkua ja naurua. On ihanaa haaveilla ja suunnitella tulevaisuutta, mutta ehkä munkin on jo aika luopua tarkoista ikään pohjautuvista aikajanoista. Mitä hauskaa elämässä olisi, jos kaikki menisi täsmälleen lukujärjestyksen mukaan? Ei niin mitään. Se olisi tylsää ja yllätyksetöntä isolla yyllä.

Jos sullakin on tapana kriiseillä ikää, älä. 

Ikääntymistä murehtiva kaksikymppinen häviää nimittäin kuusnolla elämänjanoiselle vanhukselle. Niin kuin vaikka tälle muikelle. 

Instagram / baddiewinkle – ”Stealing Your Man Since 1928”, 88-vuotias elämänjanoinen somejulkkis

XO KIA