Viikon plussat ja miinukset
–
Kadotin ainoat mustat olkaimettomat rintsikkani ja sain hepulin, joten käänsin koko vaatekaapin ylösalaisin. Nyt vaatekaapin ovea ei voi avata, koska jos sen avaa, kaikenkirjavat koltut ja pääntsit vyöryvät hyökyaallon voimalla makkarin puolelle.
Olen varsinainen unimyyrä näinä päivinä. Koska duuni. Se väsyttää mua, enkä malta odottaa normaalimpaa rytmiä.
Työt imee musta kaiken luovuuden ja kirjoittaminen tökkii. Tiedän, että asia korjaantuu, kun koulu jälleen alkaa.
Puhelimeni on lähes käyttökelvoton.
En voi snäpätä, saati napata Pokémoneja. Tekstaaminenkin on ison työn takana.
Hiukseni on yhtäkuin orangin oksennus. Koska tyvi.
En ole ottanut kauheen lungisti viime aikoina.
Pyllyssä on mustelmia ja hyttysenpistoksia. Mustelmat saattoivat syntyä siitä, kun viikonloppuisissa häissä tein vodkapäissäni kuperkeikkoja todistaakseni, että osaan vielä tehdä niitä.
Mistä päästäänkin siihen, että olen vieläkin nolona tästä kyseisestä tapahtumasta. Onneksi kyseessä oli kuitenkin häitten toinen, rennompi päivä, enkä ollut ainoa joka esitteli taitojaan.
+
En voi snäpätä, ottaa selfieitä tai olla naama kiinni puhelimen näytössä. Oivalsin taas, että voin tehdä asioita ilmoittamatta siitä muille. Oho. Aika vapauttavaa.
Lähdin eilen extempore-reissulle Salon iltatorille syömään muurinpohjalettuja, katsomaan Laura Voutilaista ja halaamaan äitiä ja niin isoksi kasvanutta pikkuveljeä.
Työmotivaatiotani arvostetaan ja saan vastuuta. Hassua sinänsä, koska ei mulla kauheesti ole enää motivaatiota jäljellä. Olen vain hullu, enkä osaa tehdä rennommin.
Pyörän avain löytyi! (Anteeksi Salli, että kadotin sen alkujaankin)
Unenlahjani ovat palanneet. Nukun sairaan hyvin.
Koulu alkaa ihan pian ja mun elämästä tulee normaalimpaa. Saan ostaa vihkoja ja uusia kyniä niin kuin lapsi, joka menee ekalle luokalle.
Tajusin, että voin mennä Salon iltatorille myös ilman rintsikoita. Mitä semmoisilla.
Keitin kerrankin tosi hyvää kahvia.
On parasta, kun saa nukkua pitkään, juoda rauhassa kahvia ja chillailla ihan yksikseen kesäbiisilistan soidessa.
Luulen aina, että olen liian kiinni elämässäni, rutiineissani ja arjessa näin niin kuin yleisesti ottaen. Oikeasti olen aika vapaa. Mulla on kiva koti, ihana mies, eikä meillä ole lapsia. Thank god. Tajusin, että voin tehdä melkeen ihan mitä vain. Tämän oivalluksen tarvitsin.
Hassua huomata, että plussista ja miinuksista löytyy samoja asioita. Kaikki riippuu perspektiivistä. Loppuviikoksi valitsen nähdä asiat positiivisen kautta. Hyvää perjantaita, tyypit!
xo KIA
