Se on taas käpertynyt kiinni, nukkuu rauhallista unta ja hymyilee vähän. Se ei tiedä laisinkaan mitä uutisia juuri luin puhelimellani. Se ei tiedä miten vihainen olen nyt, kun tiedän. Se ei tiedä, että jossain päin maailmaa on taas tapahtunut jotain kamalaa ja hirveästi viattomia ihmisiä on kuollut. Annan sen nukkua siinä, otan vähän tiukemmin kainaloon. Sen parta raapii mun käsivartta, mutta se ei haittaa. Tämä sänky on turvapaikka, jonne kukaan ei pääse. On vain pörrötyynyjä, tähtilakanoita, pari pehmolelua ja yksi rakastunut pariskunta. Kaktuskurkkuni herää aamuun jälkijunassa ja kun yskin, mies avaa silmänsä. Katsoo sinisillä silmillään omiini, joista putoaa kyyneleitä ihan kohta.

”Mikä hätänä, Kia?”

Mulla ei ole mikään hätänä. Tai mua vähän surettaa. Tosi paljon. Ja mä muistelen.

13.11.2015 Pariisissa yli 130 ihmistä kuoli ja noin 360 loukkaantui. Isis otti vastuun iskuista, jotka kohdistuivat kuuteen eri paikkaan. Tuhoisinta jälkeä terroristit saivat aikaan konserttisalissa, jossa yli 100 ihmistä kuoli. Me kaikki muistamme sen päivän surullisena ja epätoivoisena. Instagramin uutisvirta täyttyi Pray for Paris -kuvista, Eiffel-torneista ja surusta. Facebookin profiilikuvat vaihtuivat valkosinipunaisiin väreihin.

2.12.2015 tuli avattiin San Bernardinossa Yhdysvalloissa. Maaliskuussa räjähti Brysselin iskussa, jossa 35 ihmistä kuoli ja yli 300 ihmistä haavoittui. Kesäkuussa 29-vuotias mies hyökkäsi Yhdysvalloissa Orlandossa yökerhoon ja tulituksessa kuoli 49 ihmistä.

Lista on loputon.

Tänään taas heräsimme median ristituleen, huonoihin uutisiin. Vuoden 2001 terroristi-iskun jälkeen emme ole saaneet rauhaa juurikaan. Terroristit ovat viime aikoina iskeneet huolestuttavan usein länsimaihin. Pelkän kysymysmerkkien heittelyn, osanottojen esittämisen ja surun sijaan sosiaalisen median kommenteissa on kuitenkin havaittavissa jotain todella vastenmielistä. Vihaa. Vihaa paitsi terroristeja kohtaan, myös ihan kaikkia islamisteja. Tänään taas eksyin Hesarin kommenttiboxiin ja bongasin sieltä niin vastenmielisiä kommentteja, että ne saivat minut tuntemaan yhä suurempaa pettymystä tätä maailmaa kohtaan. Kun luen kommentteja siitä kuinka ”kaikki matut pitäisi ampua”, haluan ottaa pöydältä lähimmän esineen ja lyödä sillä itseäni päähän. Koska Y Ö K. Tällä tavallako me tehdään tästä maailmasta parempi paikka? Marssittamalla jengiä saunan taakse uskonnon, ihonvärin tai kotimaan vuoksi? Syyttelemällä kokonaista kansanryhmää yhden terroristiryhmän tai yksittäisen radikalisoituneen, sairaan ihmisen, takia?

Mä oon tällaisten hirvittävien terroristi-iskujen jälkeen vihainen. Kun avaan sosiaalisen median, kyynistyn kyynistymistäni. En pidä siitä, että Facebookissa jotkut ihmiset asettavat itseään johonkin kummallisiin svääreihin esimerkiksi toisten surunvalittelujen kustannuksella. Kun Istanbulissa räjähti kesäkuun loppupuolella, uutisvirrassani oli ihmisiä, jotka kyselivät miksei profiilikuvia vaihdeta nyt niin kuin Ranskan terrori-iskujen aikoihin. Siis mitä. Minkä takia surunvalittelut ja myötätunnon osoitukset käännetään näin toimivia ihmisiä vastaan? Jos jokaisen globaalin ilmiön ja terrori-iskun jälkeen pitäisi vaihtaa profiilikuvaa, sitähän saisi istua läppärinsä ääressä tunnista toiseen odottamassa milloin jotain kamalaa tapahtuu. Ja toki mitä lähempänä meitä iskut tapahtuvat, sitä kovemmin se koskettaa. Vihaan sanoa tätä ääneen, mutta jonkunhan se täytyy: Me olemme tottuneita siihen, että monissa maissa turvallisuustaso on äärettömän heikko ja pommi-iskut ovat lähes arkipäivää. Se on hiton kamalaa, eikä se saisi olla näin. Mutta näin se vain on. En koe eläväni missään länsimaisessa kuplassa, mutta tunnen tietyllä tavalla olevani täällä päin maailmaa jotakuinkin turvassa. Mutta mitä lähemmäs terrori-iskut tulevat, sitä kovemmin ne sydämessäni myös tuntuvat. Nizzassa eilen tapahtunut isku on äärettömän kamala myös siksi, että se tapahtui juuri kun Ranska oli laskemassa suojaustaan. Se jos mikä hätkähdyttää, pelottaa, ja herättää suuria tunteita. Miksi me syyttelemme toisiamme tekopyhyydestä ja syyllistämme toisiamme surunvalittelujen esittämisestä sosiaalisen median voimin? Myötätunnon esittäminen julkisesti on ok, eikä se satuta ketään. Kuka edes kehtaa osoitella sormellaan sellaista ihmistä kohti, joka näin haluaa tehdä. Kun näinkin kamala asia tapahtuu, on äärettömän pikkumaista tarttua kiinni jonkun Facebook-päivitykseen tai surunvalitteluun vain siksi, ettei hän valinnut toimia näin kun Istanbulissa räjähti.

Pariisin terrori-isku 13.11.2015 kirvoitti Pray for Paris -tekstejä. Nyt pikkuhiljaa Instagram-virrassa näkyy myös Pray for Nice -kuvankaappauksia. Mä niin sydämestäni toivon, että some-sodalta säästyttäisiin. Viimeksi uutisvirrasta alkoi nimittäin löytyä uniikkeja lumihiutaleita jotka julistivat, ettei Pariisin terroriteon vuoksi – tai minkään muunkaan kamalan tapahtuman vuoksi – kannattaisi rukoilla. Kuulemma siksi, että uskonto on syy näille teoille. On mielestäni uskomattoman naiivia syyttää uskontoa ihmisten tekemistä teoista. Vaikka maailma olisi ateistinen, löytyisi miljoonia muita syitä sotiin ja joukkomurhiin. Vika on siis ihmisissä ja ihmisten päissä, ei suoranaisesti uskonnossa. Rukoileminen ja kaiken hyvän toivominen terrorismia kohdanneille maille on ainoastaan kaunista ja myötätuntoista. Se ei ole uskonnon sotkemista mihinkään. Se on uskonnon harjoittamista niin kuin terve ihminen sitä harjoittaa. Satuttamatta muita.

Kun vihalla vastaa vihaan, seuraukset ovat kamalat. Me elämme nyt maailmassa, jossa MV-vihasivuston kaltaiset vaihtoehtomediat lyövät läpi ja ihmiset etsivät vastauksia muutoksiin, erilaisuuteen ja hirmutekoihin. En tule kuitenkaan nyt enkä koskaan uskomaan, että viha ja sormilla osoittelu on vastaus mihinkään. Pienistä ja suuremmista näkemyseroista huolimatta me kaikki kuitenkin tuomitsemme nämä terrori-iskut, joita maailmalla tapahtuu. Meillä on yhteinen päämäärä, eikä se ole tekopyhyydestä syyttely ja toisiamme suvakeiksi ja rasisteiksi kutsuminen. Mä olen korviani myöten täynnä tätä vastakkainasettelua.

Mun ajatusmaailma on kuin lapsella. Haluan rauhaa maailmalle, onnea mun kotiin. Haluan että mun rakkaat on turvassa. Niinpä kun tuo mun ainokainen täällä asuva perheenjäsen kömpii illalla kainaloon raapimaan parrallaan mun käsivartta, päätän taas uudestaan, että en aio vihata koskaan ketään. Mieluummin tukehdutan rakkauteen. Koska eihän tää nyt näin voi mennä, että maailmalla räjähtelee ja me ollaan vihaisia toisillemme. Ei. Ei vastata vihaan vihalla. Tukahdutetaan se ja mennään jatkossakin sankoin joukoin juhlimaan kaduille, nauttimaan toistemme seurasta. Ilman pelkoa. 

kia