Käsikirjoittamisen opettajani sanoi, että kirjoittaminen on häpeää. Hän puhui siitä, kuinka häpeä tulee olemaan vahvasti läsnä tunneilla, jolloin kirjoitamme sydämestämme. 

En tajunnut yhtään mitä tyyppi yritti sanoa. Kirjoitin humoristisen käsikirjoituspätkän pinnallisesta ja huomionkipeästä bloggarista, joka rahoitti fancyn elämänsä pikavipeillä. Löysin kässäriin onneksi syvällisempiäkin tasoja, mutta palauttaessani sen netin oppimisympäristöön, ei hävettänyt. Koulussa olen myös tottunut, että videohaastattelupätkäni joutuu koko luokan arvosteltavaksi ja kolmen eri opettajan ruodittavaksi. Se on vähän ahdistavaa ja tosi jännittävää, mutta pyrin tekemään hommani aina niin hyvin, ettei tarvitse hävetä omaa työtään. Enkä olekaan hävennyt. 

TÄSSÄ VIELÄ EILINEN SECOND HAND -ASUKOKONAISUUS

DRESS – ATMOSPHERE (SECOND HAND) / JACKET – FOREVER21 (SH) / SHOES – H&M (SH) 

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen viime kuun kolmas päivä, ja dropattuani ensimmäisen pohdiskelevamman tekstin ulos (http://www.lily.fi/blogit/sparks-fly/pari-sanaa-somesta-ja-itsekeskeisyydesta), tunsin sen ensi kertaa. Omasta tekstistä koituvan häpeän. Jaoin tekstin Facebookissa, mainostin kuvan avulla Instagramissa ja snäppäsin. Ja aina suljin kaikki sovellukset, jätin puhelimen lojumaan sohvalle ja kipitin sitä pakoon viereiseen huoneeseen. Vasta myöhemmin uskalsin lukea tekstin uudestaan ja tsekata tykkäyset ja mahdolliset kommentit. Kun niitä oli tullut, häpeä vähän helpotti ja osasin nousta seisomaan ylpeänä tekstini, jokaisen kirjoittamani sanan, taakse. 

Vastoin ehkä useamman ihmisen uskomuksia en todellakaan jaa syvällisempiä tekstejäni helpolla. Punastelen ja hihitän hermostuneesti itsekseni kuin pikkutyttö, ennen kuin uskallan painaa enteriä. Uskalluksen jälkeen olen levoton ja mietin. että mitäköhän kummallista sontaa sitä tuli taas julkaistua koko kansan nähtäväksi. Kun otan kantaa tärkeisiin asioihin ja jaan syvimpiä mietteitäni, annan itsestäni ihan uskomattoman paljon. En yritä olla mitään, vaan vuodatan läppärin näppäimistön kautta ruudulle oikeita mietteitäni. Tiedostan sen, että ihan kuka vain voi lukea tekstini ja lytätä sen anonyyminä kommenttiboksissa. Minä annan tekstin kautta itsestäni sillä hetkellä kaiken, mutta takaisin en välttämättä saa kuin silmien pyörittelyä. 

Olen saanut ystäviltäni ja tuntemattomiltakin ihmisiltä teksteistäni hyvän vastaanoton ja se kyllä auttaa tätä häpeäpalloa jaksamaan tärkeistäkin aiheista kirjoittamista. Mutta kun arka tekstini ulkonäköön kohdistetusta arvostelusta (http://www.lily.fi/blogit/sparks-fly/ma-oon-immuuni-sun-hyokkaykselle) nousi Lilyn blogiportraalin luetuimpiin, mietin taas hetken, että miksi kirjoitin kaikkien luettavaksi tekstin, jossa luettelen avoimesti omia ulkonäöllisiä puutteitani. Olen sittemmin lukenut tekstini uudestaan monesti ja nyt voin taas olla ylpeä siitä, että uskalsin sanoa ääneen asioita, joita en aikaisemmin ehkä olisi koskaan pystynyt sanomaan.  Onnistumisen tunne aran tekstin jakamisen jälkeen voittaa sen aiheuttaman häpeän tunteen, joka menee ohi sitten kun osaa katsoa tekstiä toiselta kantilta.

Kirjoittaminen ja kirjoitusten jakaminen antaa paljon enemmän, mitä se ottaa.

Et koskaan saa jokaista ihmistä puolellesi kirjoittaessasi aroista aiheista ja omista tiukoista mielipiteistäsi. Mutta takaan, että sydämen avaaminen tekstin kautta kannattaa. Kokeile vaikka.

XOXO KIA

ps. muistathan pistää mulle sydäntä jos second hand -asukokonaisuus miellyttää!