Kun perfektionismi tuli kylään
Sitä ei näkynyt mailla halmeillakaan yläasteella. Äikäntunnilla se saattoi koputella olkapäätä, mutta sillee mukavasti. Vähän niin kuin sipsutteli ja kannusti mukavasti eteenpäin. Lukiossa se meni piiloon johonkin maan alle, eikä kurkistanut esiin edes luovan kirjoittamisen kurssilla. Ylppäreihin lukiessa se kuitenkin löysi minut taas. Se tuli ihan iholle, mutta sen läheisyys oli ihan mukavaa ja antoi kivasti potkua lukemiselle. Jokin kuitenkin muuttui lukion jälkeen. Se alkoi stalkkaamaan mua säännöllisesti töissä ja pian siitä oli aika vaikeakin päästä eroon. Se toi mukanaan myös ystävänsä, joka oli vielä hyökkäävämpi. Se ryömi iltaisin kanssani ihan sänkyyn asti, tuijotti tiiviisti sängyn reunalla, ja häiritsi unta. Nää kaksi yhdessä ovat sen jälkeen seuranneet mua säännöllisesti.
Tiedättekö mistä puhun?
Perfektionismista. Sillä on myös tutumpi frendi, joka tykkää liikkua yksinkin. Stressi. Viimeset kaksi viikkoa nämä ystävykset on pitäneet musta kynsin hampain kiinni. Mä olen tällä viikolla ollut se tyyppi, joka raataa aamukympistä iltakahdeksaan asti Pikaeditissä editoimassa kurssin lopputyötä. Editoidessa päälle iskee sellainen flow, ettei pysty lopettamaan ollenkaan. Sitä vaan editoi ja editoi eikä muista laisinkaan syödä, tai edes käydä vessassa. Mulle tämä lopputyö on ollut erityisen tärkeä, koska haastattelin tärkeästä aiheesta isoisääni. Niinpä se koskettaa läheltä ja työstä haluaa tehdä parhaan mahdollisen. Amatöörivirheisiin on sorruttu ja korjaaminen on vaikeaa, mutta olen nyt kolmisen päivää viilannut ja viilannut viimeseen asti materiaalista parasta mahdollista mitä suinkin kykenen.
Perfektionismi on mulle koulunkäynnin suhteen täysin uusi tuttavuus. Olen aina ollut se alisuorittaja, joka ei juurikaan näe vaivaa haaveilemisen ja bilettämisen lomassa. Kohta fuksivuosi Turun Ammattikorkeakoulussa on kuitenkin jo takana ja alan ymmärtää kuinka paljon olen vuosien mittaan muuttunut. Puristan itsestäni ulos sellaisia suorituksia, joihin en koskaan olisi uskonut pystyväni. Ja kyllähän se arvosanoissa näkyy.
Mutta onhan se nyt ihan helvetin kuluttavaa. Normaali suorittaminen muuttuu ylisuorittamisesta perfektionismiin, kun mikään ei kelpaa itselle enää. Saatan käyttää tuntikausia keskellä yötä valvoen ja miettien mitä olisin voinut tehdä vielä paremmin. Löydän tekemästäni työstä lukemattomasti virheitä ja kirjoitan itselleni listoja siitä, mitä mun on tehtävä paremmin ensi kerralla. Eilen homma sitten kärjistyi siihen, että laukaisin itselleni pitkästä aikaa paniikkikohtauksen. Nyt herätys.
Tänään olen nostanut jalat pöydälle, tuijottanut lätkää, kirjoitellut juttuja, kokeillut uusia meikkihommeleita, löhöillyt sohvalla ja värjäillyt tukkaa. Päätin, että käyn parin viimeisen kouluhomman kimppuun vasta ensi viikolla. Yritän taas muistutella itselleni, kuinka paljon tykkään tästä. Olen aina omannut loistavan paineensietokyvyn ja tykkään työskennellä kiireen alla. Mutta kun monta viikkoa stressaa ja potkii itsestään pihalle älytöntä suorittamista, siitä katoaa nautinto. Siksi olenkin tänään taas kirjoitellut siksi koska rakastan sitä, enkä siksi että mun täytyy. Ja ai että tää on kyllä helpottavaa. Illalla aion vielä katsoa euroviisufinaalin ja juoda pari lasia punkkua.
Ollaanhan itsellemme armollisia.
xoxo Kia
