Meillä alkoi radiokurssi ja se on ihana. Se kun oot on air, ja tiedät, että joku saattaa vahingossa eksyä kuuntelemaan sun puhetta. Kuulokkeet päähän, mikseristä on-nappi päälle ja liu’ut ylös. Sitten adrenaliinisyöksy suoniin ja aloitusjuonto. Liuku päälle, pari sanaa intron päälle, volat ylös. Voittajafiilis! Antti Tuiskun uusin bilehirvitys pauhaa ja tekee mieli maailman osaavimpana radiojuontajana bailata vähän tahdissa. Hyvästi Jaajot, Perälät, Jääskeläiset ja YleX:n mukahauskat tyypit!

”Tosi kiva maksaa tellit, lellit, sähkö, puhelin, puurot, vellit, vuokra, mätkyt, netti, velat, verot, korot, korkojen korot

Taas mennään rahan takii

Ei rakkaudest lajiin vaan rahan takii

On saatava lapsille gore-texii

Sillä kadut on märkii ja sohjosii”
 

Biisi maaliin ja liuku alas. Sitten muutama sana juontajaparin kanssa Axl Smithin keissistä. Pikku paniikkikatsaus mikseriin, okei hyvä huh, molemmilla juontajilla on mikit päällä. Mutta sitten on aika juontaa uutiset sisään. Uutisbiisi, uutismatoksi kutsutaan, soimaan ja se kolmas mikki päälle. Kosketusnäyttömäisesti hipaisen on-nappia ja tästäkin suorituksesta tyytyväisenä virnuilen ja näytän peukkua lasin takaa pällisteleville. Sitten se opettaja katsoo merkitsevästi mikseriin ja muhun. Voi saatana, ei se uutistenlukijan mikki olekaan päällä. Ajatukset kulkee pikavauhtia, kun mietin että mitä nyt pitää tehdä. Sormet hapuilevat mikseriä, mutta en kykene muuta kuin höpöttämään jotain epämääräistä kiusallisen naurun säestämänä. Kolmas biisi sisään ja facepalm. 

Tekniikka. Siis saakelin tekniikka. Juuri kun flow on lähes täydellistä hipova, niin en saakaan painettua jotain nappia pohjaan. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Koulussa liikkuvan kuvan kurssilla kuvasin just passelit haastattelut, mutta matskuja siirtäessä tajusin ettei niitä matskuja siis niin kuin ole. Ainakaan niitä olennaisimpia haastattelupätkiä. Puhumattakaan ensimmäisistä kerroista, kun käytin editointiohjelmaa. Herramunjeesus miten käsi tämä ihminen oli. Hyvä että tiesin miten raahata tiedostoja paikasta toiseen. Kerran jäin koululle iltayhdeksään. Painin sen editointiohjelman kanssa tunnista toiseen, en paniikkitekstaroinut koulukavereille, vaan pänttäsin leikkausohjetta koulun sivuilta ja toistin. Kun olin valmis, koneen muisti ja myös tikkuni muisti ilmoittivat kapasiteetin täyttyneen. Olen myös unohtanut ladata kameran akun ennen juttukeikkaa, poistanut äänitykset nauhurilta, tallentanut audioprojektin jutut ympäriämpäri tietokonetta niin ettei puuttuvia palasia voi enää löytää, ja höpöttänyt uutistenlukemisen jälkeen mikkiin, joka on ollut vielä päällä. En ole osannut ottaa näyttökuvaa omasta tietokoneestani ja olen kussut kameran tarkennuksen täysin.

Osaan olla itselleni aika ankara virheistäni, mutta olen tullut siihen tulokseen, että juuri nyt on maailman paras aika mokata. Jokainen kameran huono tarkennus ja kadonnut tiedosto muistuttavat olemassaolostaan, tai ei-olemassaolostaan, muistissani, enkä varmasti tee virhettä uudestaan. Tekniikka on alallani todella tärkeä seikka, ja joskus naurattaa miten olen tänne päätynyt. Mutta niin sen taas huomaa, että jotenkin niistä aina selviää. Tekniikka on alallani oikeastaan välttämätön paha. Radiossa mikseri on vain ärsyttävä välikappale, jonka avulla saan ääneni kuulijalle. Kuinka yksinkertaista olisikaan vain antaa sen persoonan kukkia ja olla huolehtimatta siitä onko liuku päällä vai ei. Vaikka se mikseri ja cartwall ottavat päähän, on tämäkin taas juttu, joka minun täytyy hallita saadakseni tehtyä jotain mistä tykkään. Tuskinpa kukaan haluaa radiojuontajaksi siksi, että rakastaa niin paljon sitä saakelin mikseriä. Kyllä siihen puhumiseen paloa pitää olla, tai muuten saa unohtaa koko homman. Tekniikanhan voi oppia kuka vain. Intohimoa ja persoonaa ei paljoo opeteta. 

Näihin tunnelmiin!

K