Riepujen valtakunta
En ole koskaan ollut mikään muotimalla. Olen kyllä muodista erittäin kiinnostunut ja koen että muotilehdet ruokkivat minut silloin tällöin paremmin kuin itse ruoka, mutta tosiasiassa laahaan kuitenkin trendien perässä. Kaksi kuukautta nyöritoppien Bik Bokiin rantautumisen jälkeen saatan vihdoin ostaa sen vaatekaappini täytteeksi. Sitten kuukaudet vierivät, nyöritopit poistuvat katukuvasta ja omani jää kaapin pohjalle pölyttymään. Mun vaatekaappini on oikeastaan hautausmaa. Siellä lojuu kasa unohtuneita, kerran käytettyjä peplum-toppeja, kulahtaneita legginssejä ja paljettitoppeja. Ylärivin korkokenkärivi näyttää esteettisesti kauniilta ja luo kivan feikki-illuusion Carrie-tyyppisestä vaatekaapista miniatyyrikoossa.
Mutta katsotaas niitä kenkiä vähän lähemmin. Pölyttyneet Jeffrey Campbellit, jotka oli ennen muinoin ihan pakko saada. Onhan ne nyt jalassa ihan pirun nätit ja mukavat. Mutta pituuteni puolesta tunsin itseni jättiläiseksi ja näin ollen menetin kenkut jalassa merkittävän osan itsevarmuudestani. Eli hyllylle jäivät. Sitten löytyy fuksianpinkit prinsessakengät, jotka toimivat klassisen valkoisen ylppärimekon kaverina kolmisen vuotta sitten. Ja kolmet korkeat Nellyn avokkaat, jotka lenksuvat ja lonksuvat jalassa ja ovat makuuni liian korkeat. Henkareilla roikkuu kaikenlaisia kolttuja ja jakkuja, jotka ovat joskus jopa olleet kovassa käytössä. Sininen tissit tiskiin-mekko muistuttaa ensimmäisistä kunnollisista treffeistä, jolloin vanhempi poika vei 16-vuotiaan Kian alaikäisenä baariin katsomaan muotinäytöstä. Tummanliila pitsimekko muistuttaa eräistä onnellisista kesähäistä ja paljettimekosta tulee mieleen Indiedays-blogigaala. Sitten on erilaisia värikkäitä clutcheja ja puhkikäytetty Michael Korsin laukku, jonka ostin muutama vuosi sitten säästöistäni Stockmannilta.
En käytä näitä vaatteita, kenkiä tai laukkuja enää. Silti palaset jollain tapaa kuuluvat vaatekaappiini ja elämääni. Näitten tunnearvoltaan kalliitten vaatteiden ja asusteiden kaupitteleminen pilkkahintaan Turun Facebook-kirppiksellä on oikeasti vähän haikeeta, kuin ystävänsä menettäisi. Campbellitkin ovat niin kovin kauniit ja kuuluvat jollain tapaa identiteettiini. Ne hengailevat ylähyllyllä ja muistuttavat lukiolaisesta tytöstä, joka halusi vetää Campbellit jalkaan, olla hiton tyylikäs ja tehdä loistavan uran media-alalla. Korsin laukku toi elämään aikoinaan pientä luksusta ja olin ylpeä siitä, että olin ostanut sen itse säästämilläni rahoilla.
Nyt opiskelijana rahatilanteeni on huonompi mitä elämäni aikana koskaan. Se oli ensimmäinen asia, joka pani miettimään kaikkea materiaa, jota olen vaatekaappiini haalinut. Niin paljon halpoja rättitoppeja jotka on ostettu alesta kun halvalla sai, ja sitten niitä muistokolttuja joista ei vain ole raaskinut luopua. Ja sitten niitä muutamia merkkiasusteita, jotka on ostettu jollain tapaa oman henkilökohtaisen statuksen nostattamiseksi. Niinpä teinkin viime kuun lopulla vähän päätöksiä:
1. En osta enää halpoja riepuja, jotka jäävät kaapin pohjalle ja venähtävät ensimmäisen pesun jälkeen
2. Käyn läpi kolme jätesäkillistäni vaatteita ja lahjoitan ne vaatekeräykseen
3. Raaskin luopua muistokoltuista ja kengistä, joita en enää käytä
4. Säästän rahani ajattomiin, hyvälaatuisiin vaatteisiin, jotka eivät mene heti pois muodista
5. Ostan kesän ajan vaatteita ainoastaan käytettyinä (jos niitä todella tarvitsen)
Ja mitä eettisyyteen ja ekologisuuteen tulee, tunnen syystäkin huonoa omatuntoa katsoessani omaa riepuarmeijaani. Jotenkin olen aikaisemmin sulkenut silmäni vaateteollisuuden massatuotannolta. Toki muotiteollisuus vastaa jatkuvaan kysyntään, ja siksi esimerkiksi H&m:lläkin on oma Conscious -mallistonsa kestävämmän muodin puolesta. Vuonna 2014 H&m valittiin maailman eettisimmäksi yhtiöksi, mutta silti lapussa lukeva ”made in Bangladesh” aiheuttaa ikäviä viboja. Siihen on syynsä, etten ole perehtynyt tähän vaatemassatuotantoon syvemmin: Olen kokenut halpisriepujen olevan ainoa vaihtoehtoni jos haluan käyttää näennäisesti tyylikkäitä vaatteita. H&m on selkeästi panostanut ympäristövastuuseen, eikä maailman eettisin yhtiö -titteli turhastakaan ole tullut. Mutta joku tässä kulutusvoittoisessa maailmassa mättää. Maailma hukkuu riepuihin ja riistopalkallahan ne työntekijät siellä kehitysmaissa raatavat. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Eli taas yksi syy lisää panostaa niihin parempiin vaatteisiin.
Tälle vaatehullulle päätös rievuttomasta kesästä kolahtaa sieluun asti, varsinkin kun Bik Bokin jokainen vaate kutsuu mua nimeltä aina kun kävelen liian läheltä Hansan ovia. Katotaan kui muijan käy.
xoxo Kia
ps. Pistä sydäntä jos teksti herätti ajattelemaan tai vielä parempaa – jos meinaat liittyä mukaan mun rievuttomaan kesään!