Yleensä en kauheasti tykkää kirjoittaa ulkonäöstä tai siihen liittyvistä jutuista. Vaatteista tai muodista tai mistään semmoisista pinnallisista jutuista. Enkä ainakaan julkaise omia kuviani. Nyt kirjoitan ja oikein kuvien kera. 

Puolisen vuotta taitaa olla siitä kun viimeksi kertoilin naamani tilanteesta. Silloin itketti, ja nytkin melkeen. 

Harmittaa, etten tässä välissä saanut koskaan aikaiseksi sitä ”jee”-postausta, koska tilanne kerkesi myös olla jo melkein ”jee”. Kunnes taas äsken havahduin siihen miksi en oikeastaan jaksa nykyään meikata, laittaa hiuksia tai muutenkaan viettää aikaa peilin edessä. Koska en halua. En halua katsoa tätä saakelin ikävässä kunnossa olevaa naamaani. 

Ja ne jotka tietää mistä puhun, tietää että näinä aikoina on kovin vaikea katsoa naamassaan mitään muuta. Ei näe kuin ne kipeät finnipaiseet ja saakelinmoiset arvet. Ja siinä syssyssä unohtuu oma hymy, ihan suht rivissä olevat hampaat, suu, melko hyvin näkevät silmät ja omilla paikoillaan olevat korvat. Unohtaa sen, että oikeastaan kaikki on ihan paikallaan ja mallillaan, vaikka iho nyt on mitä on. 

Ihan maailman eniten suututtaa tämä surkea tuurini jossain 80-luvun lopun geenilottoarvonnassa. Koska ikävä tosiasia on se, että alttius akneen johtuu aika pitkälti geeneistä. Ei siis pelkästään suklaasta, sokerista, naamanpesuaineista, vääristä öljyistä, härskiintyneistä pähkinöistä tai ruisleivästä. (Luin oikeasti jostain että huoneenlämmössä säilytetyt pähkinät aiheuttaa aknea. Muistan sen joka ikinen kerta kun kaadan rahkaani pähkinöitä.) Samasta syystä muistan myös joka ikisen elämäni varrella kohtaamani ihmisen, joka on käynyt ”ihan vaan ystävällisesti” opastamaan minua naamanpesurutiinien tärkeydestä tai suklaan haitallisuudesta. Tiedän, että olette tarkoittaneet vaan hyvää, mutta rakas ystävä, olen koittanut jo ihan kaikkea. Roaccutania, antibiootteja, vettä, ruokaa, ei vettä, ei ruokaa, öljyä, toista öljyä, rasvaa, geeliä… I-han kaikkea. 

Ja nyt, 26-vuotiaana, tiedän melko tarkalleen miksi ihoni on niin hurjan kiukkuinen. 

Kun on juuri tähän kehoon ja naamaan sattunut syntymään, on vaan ehkä hyväksyttävä se että ihoni on hankala. Ärsyttävä, ärsyyntyvä, kuiva, kutittava, kipeä ja ihan vaan erittäin high maintenance. Se ei siedä oikeastaan lainkaan kahta asiaa: sokeria ja stressiä. Tai vähäistä unta.

Esimerkiksi nyt iho on tuon näköinen ihan pelkästään omasta syystäni. Siksi että stressaan tällä hetkellä ihan naurettavan paljon. Elämästä, töistä ja kaikesta. Tai en ehkä stressaa, mutta ahistun. Ja se ei ole hyväksi. Ennen kuin alotin työt, olin vuoden lökölomalla ja elin suhteellisen tervettä ja vähästressistä elämää. Silloin se ei ehkä siltä tuntunut, mutta tähän verrattuna se oli melkosta zeniä ja avocadomehua päivästä toiseen. Ja silloin iho oli hurjan paljon rauhallisemmassa kunnossa. 

Lököloma-aikoinani söin myös paljon vähemmän sokeria. Oli aikaa tehdä aamu- ja välipalat ja kaikki muutkin ruuat itse alusta loppuun. En syönyt juurikaan mitään karkkeja tai eineksiä arkena. Ei tehnyt mieli eikä tarvinnut. Elelin vaan, söin, liikuin ja ulkoilin. Melkosen seesteistä elämää. Aika kivaakin. Ja melkein joka ikinen noista naamassa näkyvistä jäljistä on tullut sen jälkeen. 

Eniten harmittaa se, etten nykyäänkään mitenkään ihan pellossa elä. Liikun oikeestaan joka päivä, syön pääasiassa aika hyvin. Ruokaa, d-vitamiinia, kalaöljyä ja sitä hippipulveria, eli msm-jauhetta.

Mutta perjantaina söin puoli pussia karkkeja. Siis oikeita hedelmäkarkkeja, semmosia värikkäitä lisäainekarkkeja – ihan vaan koska teki mieli. Herranjumala, kokonaiset puoli pussia! Ja tasan siitä muistuttaa noi kaksi hemmetin kipeetä paisetta poskessa. Kohta ne on jo poissa, mutta jottei mikään olisi liian helppoa, ikävät arvet niistä aina jää. Eli ihan kiva että elän hyvin, mutta auta armias jos vähän joskus hulluttelee ja syö jätskiä tai leipoo kakun. Sitä hulluttelua voikin sitten tuijotella peilistä seuraavat kaksi viikkoa. 

Oikeesti,  perkele. Se itkettää. Että ihan kun tämä mahan moniongelmaisuus ei riittäisi, niin joku säälittävä kourallinen karkkia tekee tämmöstä tuhoa. Ja ihan kun se ahistumisen ärsyttävyyskään ei jo sellaisenaan riittäisi. Se että aamulla ekana ja illalla viimesenä miettii, että mikä minusta oikein tulee isona ja mitä minä elämälläni teen. Vaan nytkö tässä pitäisi ahdistua siitä että ahdistuu? Ei saakelin saakeli. 

Mutta ei kai tässä auta itku markkinoilla. Ei sitten syödä sokeria. Tai valvota myöhään. Tai stressata ikinä mistään. Onpahan ainakin heleä iho. Ohhoh, en tiedä itekään mitä tähän sanoisin. Muuta kun että minkäs teet, paskan möivät. 

PS. Lienee sanomattakin selvää että ton kuvan julkaseminen tuollaisenaan tekee ihan hemmetin pahaa. Mutta olkoon siinä, ihan vaan tallessa jos joskus asiat onkin paremmin. Ja rohkaisuna ehkä juuri sulle, on meitä kuules muitakin.