The waves will come
Jos joku on hienoa niin se on Mangomalen-blogi. Oon sydän pikkuisen syrjällään lukenut kirjoittajan juttuja surffaamisesta, Australiasta ja pienistä surffikylistä.
Kymmenen vuotta sitten ne olivat minunkin pieni elämäni.
Se vuosi kuulosti Red Hot Chilli Peppersin Under the Bridgeltä, maistui BBQ-kastikkeelta ja tuntui kuumalta kuin koulubussin nahkainen penkki paljaita sääriä vasten. En vieläkään ehkä ole osannut olla tai ainakaan pukea sanoiksi sitä, miten kiitollinen olen siitä että tuolloin 16-vuotiaana sain lähteä. Tiedän, että se vuosi maksoi kotiväelle, ja erityisesti äidille, ihan naurettavan paljon. Milloin soittelin tarvitsevani rahaa lumi- tai surffilautaan ja milloin oli ihan pakko päästä lentämään toiselle puolelle mannerta.
Lupaan, että se mitä niillä tuhansilla euroilla sain, on ollut minulle ihan mittaamattoman tärkeää. Toki olisin kasvanut isoksi ja vahvaksi Aurajoen jokilaivoilla ja Kultarannan metsissä äitin tekemillä eväilläkin. Mutta ihan toiselle puolelle maailmaa piti lähteä, että näin miten helppoa, hienoa ja tärkeää elämä on. Joka ikisen hetken arvoista. Opin sen vasta grillaamalla makkaraa aamupalaksi, järjestämällä synttärit autotallissa ja nielemällä sata litraa merivettä. Loikoillessa surffilaudalla delfiinien kanssa ja täristen kylmähorkasta kuumassa suihkussa hiekkainen märkäpuku myttynä jaloissa.
Oman tapani elää löysin kun minusta huolehdittiin vieraassa maassa kuin omasta lapsesta. Kun host-veljet paiskoivat ovia ja valittivat kun minun piti juoda vettäkin niin ärsyttävästi. Mulkoilivat ärsyttäviä kavereitani ja ihmettelivät miksi Suomessa syödään sorsaa joulupöydässä. Pääasiassa kolme veljeä vihasivat tätä ärsyttävää tyttöä kotonaan, mutta kun kukaan ei kuullut tai nähnyt, saattoivat myös hiljaa sanoa kuinka tärkeä olen. Ainakin suomalaisista teinitytöistä merkittävin.
Täydellisiin hetkiin ei tarvittu kun cooleri, jäitä ja lihaa grilliin. Ehkä vettä ja tököttimäistä aurinkorasvaa. Toisten haukkumisen ja asioista valittamisen sijaan puhuttiin jalkapallosta ja merivirtauksista. Manikyyreistä ja suihkurusketuksesta, ja siitä miten hieno uusi hellemekko naapurin tytöllä oli. Kaikki oli niin iloista ja kevyttä. Joku sanoisi rentoa, mutta sekin olisi vähän alakanttiin.
Kuulin eilen, että vietnamin kielessä ei ole subjunktiivia. Sitä kieliopillista termiä, joka jossittelee. Jos en olisi myöhästynyt bussista, olisin ehtinyt kouluun. Jos voittaisin lotossa, olisin onnellinen. Jos australiassa olisi kieli, sekään ei tuntisi subjunktiiviä. Siinä olisi vaan toteavia lauseita, huutomerkkejä ja ystävällisiä kysymyksiä. ”More bubbles?”, ”Good on ya’!” ja ”No worries” he sanoisivat.
Nuorta sydäntäni rauhoitti jo silloin ajatus: ”Don’t worry, the waves will come”. Niin tyynellä merellä kuin elämässäkin.