Trendi haastaa: Minä ihailen…

Oijjoi, ensimmäinen blogihaaste mihin osallistun. Haasteessa pyydettiin kertomaan henkilöstä, jota ihailen. Olennaisuuksia Milka kirjoitteli Jennifer Lawrencista ja tarkoitus taisikin olla kertoa jostain inspiroivasta julkisuudenhenkilöstä. Mutta en mä nyt semmosia, paljon enemmän kuin Äiti Teresaa tai David Beckhamia, ihailen ihmisiä ihan tästä läheltä. 

Saaran täytyy olla maailman hassuin ja epäkorrektein toimitusjohtaja. 

Se ajaa pikkuisella autollaan ristiinrastiin Suomea ja omistaa kaksi laittoman suloista koiraa. Se sanoo ihan mitä haluaa, yleensä jotain hassua. Sillä on myös maailman taitavimmat kädet. Niistä käsistä on syntynyt Saaran ikioma yritys, Muotoiluhuone Saara Utti. Siellä Saara tekee kaikkea sellaista, mistä me tavalliset toimistorotat luetaan lehdistä ja haaveillaan excel-taulukoita täyttäessämme. Ihan itse, omin  pikku kätösin, Saara tekee silmälaseja, koirankoppi Koppisia, tilasuunnittelujuttuja ja ihan kaikkea mitä minä en todellakaan osaisi. 

(Kuva on Muotoiluhuoneen Facebook-sivuilta)

Ihailen Saaraa erityisesti siksi, että se elättää itsensä sellasilla jutuilla, mistä meille aina sanotaan ettei sillä kyllä leipää pöytään tuoda. Pitää tehdä jotain oikeita töitä. 

Saara on niitä ihmisiä, jotka uskoo ihan mihin ikinä haluaa. Tekee sitä, mihin itse uskoo ja haluaa tehdä kaiken käsittämättömän hyvin. Se tyttö tekee ihan älyttömän hienoja juttuja, ihan vaan koska osaa ja voi. Välillä se paijaa kymmentä vinttikoiraa muotinäytöksen backstagella ja seuraavana päivänä se on todennäköisesti jo ajamassa jonnekin Saarijärvelle mittaamaan sairaalan ikkunoita verhoja varten. Matkalla se onkin kätevästi hakenut sadan ihmisen illallisruuat ja suunnittelut parit silmälasit ja liikelahjat. Sen vuorokaudessa on 40 tuntia ja silti se on aina pirteä ja iloinen. Tai ainakin iloinen. Pirteä se on vasta muutaman herkkusienenvärisen maitokahvin jälkeen. 

Saara on myös minun serkku. Se on niitä ihmisiä ketä sanoo tottakai sie voit ja mie autan. Saarasta oli ihan ok ottaa mut asumaan yläkertaansa kun nyt oli kerran tyhjää tilaa. Vaikka mukana muutti koiranpentu, joka pissi pitkin sen uusia lattioita. Ikinä ei oo vielä niin suurta ongelmaa ollut, etteikö Saara ois osannut auttaa jos siltä on apua pyytänyt. Yleensä se tietää ja osaa tai sitten se on vaan, että emmie tiiä mutta mie opettelen.

Sellaista minä ihailen.

Ihan lupaa kysymättä kirjoitin tämän, mutta tiedän että Saara on myös niitä ihmisiä kenelle mikään ei oo niin paha juttu ettäkö siitä mielensä pahottaisi. Tai ketä ei vois kylmällä kuoharilla lepyttää.