Blogissa on ollut muutaman viikon tauko. Pääsiäiskiireet. Vappukiireet. Jamitänäitäsyitänyton. Totta puhuakseni suurin syy on ollut alakulo, joka on vähän imaissut mukaansa viime aikoina.

Edellisen viikon (vko 16) liikunnat vielä menivät normaaliin tapaan. Kävin koiralenkkien lisäksi kolmesti salilla, kerran kävely-hölkkä-kävely -lenkillä ystäväni kanssa, kahdesti pienellä hölkällä itse, pyöräilin ja HIIHDIN vielä 23. ja 24. huhtikuuta! Mieheni setä tiesi kertoa, että perheen mökkijärven jää on yhä melkein 60-senttistä teräsjäätä, joten minähän kaivoin sukset takaisin varastosta ja nautin luistelusta jäällä. Parasta, ja hymy oli herkässä.

Tuntui kyllä tosi omituiselta, kun olin juuri pyöräillyt, kävelin monot jalassa nurmikon poikki jäälle ja pistin sukset jalkaan. Joku uusi muoto triathlonista? Viimeisen luistelulenkin jälkeen totesin, että ehkä hiihtokausi nyt todella oli tässä, sillä upposin rannassa polvia myöten veteen. Onneksi olin lähellä mökkiä ja puusaunan kiuas kutsui jo löylyihin.

Sitten alkoivat hankaluudet. Tulin kipeäksi. Olin koko viime viikon tosi flunssainen, huonovointinen ja väsynyt. Alkuviikosta oli pientä lämpöä, mutta nyt kun jäljellä on enää käheä ääni, olen kallistumassa allergiaoireiden puolelle. Eli ei ehkä sittenkään flunssaa, vaan allergiaa. Kiva. Liikuin viime viikolla vain muutaman pakollisen koiralenkin verran. Muuhun ei ollut energiaa, eikä oikein kykyäkään, sillä polvet ja toinen käsi tuntuivat kipeiltä. Vappuaattona polvikipu yltyi niin kovaksi, että toisen jalan pienikin liikuttaminen sattui tosi paljon. Kivun lisäksi uin syvissä vesissä muutenkin. Liikkumattomuus harmitti ja mieleen tulvi kaikenlaisia ajatuksia. Kenelle yritän esittää liikunnallista? Ihan turhaan yritän, kun päädyn kuitenkin samaan lähtöruutuun. Olenko ihan tyhmä, kun haluan juoksemalla riskeerata muun liikuntakyvyn? Oli ristiriitainen olo. Olen haaveillut pitkään juoksemisesta ja saanut pienillä hölkkälenkeillä maistaa sitä mahtavaa tunnetta, mihin mikään muu laji ei pysty. Ei edes hiihto, vaikka se lähelle pääseekin. Mutta fysiikka ei kestä sitä, mitä mieli haluaisi tehdä. No, miksi olet syönyt itsesi tuollaiseksi porsaaksi?

Ei auttanut muu kuin mennä eilen lääkäriin. Tuomio: polvijänteen tulehdus. Seuraukset: Työreissujen peruuntuminen tältä viikolta, sillä en pysty ajamaan. Onneksi pystyin tänäänkin olemaan jonkin verran koneella ja edistämään töitä muutoin (ja tätä blogia).

Kylmää, kohoa, lääkettä, liikuntaa ja lepoa sopivassa suhteessa, niin vaivan pitäisi ajallaan helpottaa. Hyvä uutinen on tietenkin se, että mitään isompaa ei ollut mennyt rikki. Lääkäri oli tosi mukava. Hän yritti varovaisesti ehdottaa, että vaihtaisin hölkän sauvakävelyyn. Tuhahdin ja totesin, että mitäs jos pyytäisin sinua vaihtamaan Mersun Ladaan. Mies nousi seisomaan ja heilutti käsiään ääriasentoihin (sauvakävelyä demostroiden) ja yritti vakuuttaa, että kyllä sinä saat saman tunteen tehokkaasta sauvakävelystä kuin juoksemisesta. Luovutti sitten: ”No, jos aloittaisit enintään sadasta metristä ja etenisit sitten hissukseen?”. Ei saarnaa ylipainon tuhoista, pelottelua menetetyistä polvista ja lonkista tai ateriarytmin piirtämistä paperille. Silti keskustelumme oli hyvää ja ymmärsin, että tulehdus olisi voinut tulla joka tapauksessa, mutta tuskin ylipaino sitä ainakaan parantaa. Varasin ajan myös fysioterapeutille, joka lohdutti, että laitetaan polvea tukevat lihakset kuntoon, niin pääset jatkamaan hölkkäämistä. Olen kuitenkin nyt päättänyt, että yritän olla hölkkäämättä tänä kesänä ja sen sijaan keskityn lihasten vahvistamiseen, painon pudottamiseen ja yritän saada endorfiinikuohuja muista lajeista. Mutta tämä ei jää tähän. Se kesäinen juoksutapahtuma olkoon edelleen tavoitteeni ja vielä joskus minä siihen pääsen! Nyt pidän tärkeämpänä sitä, että säilytän liikuntakykyni, sillä on todella turhauttavaa, kun ei pysty edes pyöräilemään tai kävelemään normaalisti. Tämän jälkeen arvostan tavallista köpöttelyäkin ihan uudella tavalla. 

Sellainen koira kuin emäntä? Myös vanhempi koirani on jostain syystä ontunut toista etujalkaansa. Sympatiasta? Mies kyyditsi meidät rantaan nauttimaan hapesta ja aurinkoisesta säästä ja hakemaan vähän piristystä.

Miten sinä pääset yli loukkaantumisista tai muista liikkumiseen tai syömiseen liittyvistä pettymyksistä?

Olen aina ihaillut (ja vakoillut, heh) salaa naapurin rouvia, jotka käyvät lauantaisin yhdessä lenkillä. Joka lauantai. Minuutilleen samaan aikaan. He näyttävät yhdessä tosi sporttisilta ja palaavat aina iloisen näköisinä koteihinsa. Olen miettinyt, että tuollainen perinne olisi kiva joskus saada itsellekin. Lenkki ystävän kanssa ennen saunaa.

Kerroin edellisessä postauksessa riidasta ystäväni kanssa. Siinä meinasi käydä pahasti, mutta se poikikin paljon hyvää. Sovimme nimittäin ensimmäiset kunnon lenkkitreffit, eikä siinä vielä kaikki. Sovimme, että harjoittelemme juoksutekniikkaa. Juoksemista! Se nyt olisi vihoviimeinen laji, jota rohkenisin tehdä jonkun seurassa, mutta niin me vain sovimme treffit. Minä päätin, että en peru, vaikka kuinka pelottaisi.

Juoksuaskelien ottamisesta tulee onnellinen olo. (Pahoittelut tosi huonolaatuisesta kuvasta).

Ystäväni oli iloinnut oikean juoksutekniikan oivaltamisesta ja hän tiesi, että minäkin haaveilen juoksemisesta. Ostin viime viikolla uudet lenkkarit, mallia juoksu. Kävin kahtena iltana ottamassa juoksuaskelia pururadalla uusissa kengissäni ja ai että, miten hyvältä se tuntui! En juossut kuin ehkä 300 metriä, mutta olin ihan taivaassa. Kävelylenkin ja edes vähäisiä juoksuaskelia sisältäneen lenkin jälkiolo eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Oli kokonaisvaltaisesti lämmin ja mahtava, urheilullinen olo! Ja seuraavana päivänä oikea polvi kipeä… 🙂

Yhteisen lenkin aamuna huimasi, tuntui voimattomalta, syke nousi ja vaikka mitä. Olin kiukkuinen kuin ampiainen ja tuhahtelin vain miehelleni jotain. Jännitti ihan kamalasti.

Mutta tosi pian ensimmäisten askeleiden jälkeen unohdin kaikki huonot fiilikset. Lämmittelimme kävellen ja minä toivoin koko ajan, että ystäväni unohtaisi koko juoksun, mutta niin hän jossain vaiheessa lähti hölkkäämään tekniikasta selittäen. 🙂 Ei siinä mennyt pitkään, kun olin ihan messissä. Innostuin tosi paljon miettimään juoksuaskellustani ja tajusin, että takavuosien nivelsiteiden venähtämiset on jättäneet jälkensä. Oikean jalan nilkassa ja sääressä oli paljon heikommat lihakset ja oikea askellus oli hankala tehdä. Tässä siis ehkä syy, miksi juuri sen jalan polvi oli kipeytynyt aiemmin. Hölkkäsimme hyvän matkaa ja huomasin, että paremmalla tekniikalla ja sopivalla vauhdilla sen myös jaksoi paremmin. Hengästyin enemmän kävellessä.

Lenkin jälkeen oli aivan ihana olo. Ensinnäkin juoksemiseen syntyi kunnon palo. Minun on pakko ajatella polviani ja säästää kroppaani, mutta vielä joskus minä juoksen säännöllisesti. Toisekseen oli kiva oppia uutta omasta kropastani. Tuli tosi motivoitunut olo treenata juoksemista tukevia lihaksia ja nyt on korkea aika treenauttaa myös vammautunutta nilkkaa. Oikoteitä onneen ei ole. Paras olo tuli tietenkin siitä, että teimme jotain liikunnallista yhdessä ystäväni kanssa. En edes muistanut koko paniikkia tai mitään muutakaan ikävää. Oli tosi hauskaa yhdessä! Polvi vihoitteli seuraavana päivänä, mutta muita kipuja ei tullut.

En miettinyt lenkillä hetkeäkään, saako ystäväni nyt kanssani tarpeeksi tehokkaan lenkin, urheileeko hän kanssani säälistä tai jotain muuta vastaavaa. Nautin vain olosta ja yhdessä tekemisestä.

Miksi se olisi niin kovin hävettävää sanoa ystävälle lenkillä, että mennäänkö vähän hiljempaa? Tai kaverille salilla, että tämä liike on mulle tosi haastava. Olen tämän jo aikaisemminkin sanonut, mutta uudeksi muistutukseksi itselleni: Jokaisella on oikeus liikkua omalla tasollaan ja yhteisellä asiallahan tässä ollaan. Jokainen hakee terveyttä ja hyvää oloa omissa rajoissaan.

Uskon, että tuo lenkki oli omassa liikkumisessani käänteentekevä asia. Tuntui ihanalta, kun ystävänikin viestitti illalla, että hänellä oli ollut hyvä mieli koko päivän.

Näyttää pahalta, tuntuu hyvältä. 😀 Ennen ystäväni juoksutekniikkakoulua.