Rajojen ja raajojen rikkomista
Olen aina ihaillut (ja vakoillut, heh) salaa naapurin rouvia, jotka käyvät lauantaisin yhdessä lenkillä. Joka lauantai. Minuutilleen samaan aikaan. He näyttävät yhdessä tosi sporttisilta ja palaavat aina iloisen näköisinä koteihinsa. Olen miettinyt, että tuollainen perinne olisi kiva joskus saada itsellekin. Lenkki ystävän kanssa ennen saunaa.
Kerroin edellisessä postauksessa riidasta ystäväni kanssa. Siinä meinasi käydä pahasti, mutta se poikikin paljon hyvää. Sovimme nimittäin ensimmäiset kunnon lenkkitreffit, eikä siinä vielä kaikki. Sovimme, että harjoittelemme juoksutekniikkaa. Juoksemista! Se nyt olisi vihoviimeinen laji, jota rohkenisin tehdä jonkun seurassa, mutta niin me vain sovimme treffit. Minä päätin, että en peru, vaikka kuinka pelottaisi.
Juoksuaskelien ottamisesta tulee onnellinen olo. (Pahoittelut tosi huonolaatuisesta kuvasta).
Ystäväni oli iloinnut oikean juoksutekniikan oivaltamisesta ja hän tiesi, että minäkin haaveilen juoksemisesta. Ostin viime viikolla uudet lenkkarit, mallia juoksu. Kävin kahtena iltana ottamassa juoksuaskelia pururadalla uusissa kengissäni ja ai että, miten hyvältä se tuntui! En juossut kuin ehkä 300 metriä, mutta olin ihan taivaassa. Kävelylenkin ja edes vähäisiä juoksuaskelia sisältäneen lenkin jälkiolo eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Oli kokonaisvaltaisesti lämmin ja mahtava, urheilullinen olo! Ja seuraavana päivänä oikea polvi kipeä… 🙂
Yhteisen lenkin aamuna huimasi, tuntui voimattomalta, syke nousi ja vaikka mitä. Olin kiukkuinen kuin ampiainen ja tuhahtelin vain miehelleni jotain. Jännitti ihan kamalasti.
Mutta tosi pian ensimmäisten askeleiden jälkeen unohdin kaikki huonot fiilikset. Lämmittelimme kävellen ja minä toivoin koko ajan, että ystäväni unohtaisi koko juoksun, mutta niin hän jossain vaiheessa lähti hölkkäämään tekniikasta selittäen. :) Ei siinä mennyt pitkään, kun olin ihan messissä. Innostuin tosi paljon miettimään juoksuaskellustani ja tajusin, että takavuosien nivelsiteiden venähtämiset on jättäneet jälkensä. Oikean jalan nilkassa ja sääressä oli paljon heikommat lihakset ja oikea askellus oli hankala tehdä. Tässä siis ehkä syy, miksi juuri sen jalan polvi oli kipeytynyt aiemmin. Hölkkäsimme hyvän matkaa ja huomasin, että paremmalla tekniikalla ja sopivalla vauhdilla sen myös jaksoi paremmin. Hengästyin enemmän kävellessä.
Lenkin jälkeen oli aivan ihana olo. Ensinnäkin juoksemiseen syntyi kunnon palo. Minun on pakko ajatella polviani ja säästää kroppaani, mutta vielä joskus minä juoksen säännöllisesti. Toisekseen oli kiva oppia uutta omasta kropastani. Tuli tosi motivoitunut olo treenata juoksemista tukevia lihaksia ja nyt on korkea aika treenauttaa myös vammautunutta nilkkaa. Oikoteitä onneen ei ole. Paras olo tuli tietenkin siitä, että teimme jotain liikunnallista yhdessä ystäväni kanssa. En edes muistanut koko paniikkia tai mitään muutakaan ikävää. Oli tosi hauskaa yhdessä! Polvi vihoitteli seuraavana päivänä, mutta muita kipuja ei tullut.
En miettinyt lenkillä hetkeäkään, saako ystäväni nyt kanssani tarpeeksi tehokkaan lenkin, urheileeko hän kanssani säälistä tai jotain muuta vastaavaa. Nautin vain olosta ja yhdessä tekemisestä.
Miksi se olisi niin kovin hävettävää sanoa ystävälle lenkillä, että mennäänkö vähän hiljempaa? Tai kaverille salilla, että tämä liike on mulle tosi haastava. Olen tämän jo aikaisemminkin sanonut, mutta uudeksi muistutukseksi itselleni: Jokaisella on oikeus liikkua omalla tasollaan ja yhteisellä asiallahan tässä ollaan. Jokainen hakee terveyttä ja hyvää oloa omissa rajoissaan.
Uskon, että tuo lenkki oli omassa liikkumisessani käänteentekevä asia. Tuntui ihanalta, kun ystävänikin viestitti illalla, että hänellä oli ollut hyvä mieli koko päivän.
Näyttää pahalta, tuntuu hyvältä. :D Ennen ystäväni juoksutekniikkakoulua.