#munlaji
Toimittaja Jenny Lehtisen luotsaama Vaakakapina-ryhmä on kannustanut postaamaan someen kuvia omista lempilajeista hästäkillä munlaji. Tämä sai minut miettimään, mikä on mun lajini.
Se on kuulkaa hiihto. Olisinko koskaan uskonut sanovani näin? No en. Ala-asteella hävisin hiihtokilpailut aina. Osin tosin tahallani, sillä sukset jalassa juokseminen ylämäissä tuntui idioottimaiselta ja sitä paitsi, meidän kisoissa viimeinen palkittiin aika usein hyvällä lohdutuspalkinnolla. Jo siinä riitti motiivia kalkkiviivan ylittämiseen jumbona.
Vuonna 1998 perhematkalla Saariselällä eniten v*tutti kaikki. Mitäs menin uskomaan kiituri-isääni, jonka mukaan taukotupa oli aina ”seuraavan mäen takana”. Ei ollut. Koskaan.
Eikä siitä ole kuin pari vuotta, kun pysähdyin Rukalla mäen päälle vetämään henkeä kaikista rei’istäni. Sekunnin sadasosassa ilman mitään varoitusta sukset lähti alta ja viuuh olin selälläni. Kiukuspäissäni irrotin sukset, heitin ne ladun viereen ja lähdin suutuspäissäni kävellen mökille. Kiltti mieheni noukki mukaansa myös minun varusteeni… aikuismaista.
Mutta jostain se innostus lähti. Ostin sukset viisi vuotta sitten noin kymmenen hiihtämättömän vuoden jälkeen. Ensimmäisen talven ensimmäinen ja ainoa hiihtoreissu oli hurjat 200 metriä. Lähdin ladulle itsevarmuutta uhkuen, mutta palasin pian nöyränä takaisin. ”Voiko tämä oikeasti olla näin hankalaa?! En pysy pystyssä!”.
Talvi talvelta homma on alkanut maistua paremmalta ja tänä talvena olen päässyt ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olin ensimmäisen kerran ladulla jo marraskuun lopussa, kun lumi hädin tuskin peitti pururadan.
Olen nauttinut upeista auringonlaskuista ja talvisista päivistä järven jäällä. Uskaltanut kokeilla myös luistelemista ja tykännyt siitä tosi paljon. Ensi talven tavoitteena onkin pyytää opetusta luistelutekniikkaan.
Parin kuukauden syvällisen harkitsemisen jälkeen rohkenin kokeilla hiihtämistä keskelle metsää vedetyillä laduilla. Olin aiemmin pysytellyt pääasiassa jäällä, koska se oli turvallisen tasaista ja tuttua maastoa. Jälkikäteen tajusin, että jäin taas itselleni kiinni siitä, että paisuttelin mielessäni asioita omituisella tavalla. Kuvittelin, että metsässä ovat vain tosihiihtäjät, ne oikeat urheilijat. Miten tyhmää! Sinne minäkin mahduin ihan hyvin ja ensimmäinen metsälenkki oli silmiä avaava. Pystyin, osasin ja uskalsin. Kauneimman luonnon keskellä koin samaan aikaan syvää rauhaa ja riemua.
Aina ei mene putkeen…
…mutta ei muuta kuin ylös ja uudestaan! Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti ja sattumuksista saa usein parhaimmat naurut.
Hiihto on mun laji, koska:
- Ikinä ei tiedä, mitä seuraavalla hiihtoreissulla sattuu ja tapahtuu. 🙂
- Sitä voi harrastaa ulkona ja kauneimman luonnon keskellä. Aivan parasta, mulle tärkein syy.
- Hiihto kehittää ja haastaa niin monella eri tavalla. Lähes joka kerta tuntuu, että oma tekniikka ja kunto on aiempaa paremmat, mutta silti on aina hurjasti mahdollisuuksia parantaa. Hiihtäminen tuntuu kokonaisvaltasesti koko kropassa ja parempaa jälkiolotilaa saa hakea.
- Jokainen voi hiihtää omalla tasollaan ja vauhdillaan, yksin tai hyvässä seurassa.
Tällä viikolla ole tehnyt surutyötä. Olen viettänyt talvilomaa ja hiihtänyt Pohjois-Savossa. Nyt kotiin palattuani olen katsellut kateellisena tuttujen hiihtokuvia pohjoisesta ja miettinyt, että nytkö on se hetki, kun omat sukset on pakattava reiluksi puoleksi vuodeksi varaston uumeniin. Aika vakava höpsähdys, vai mitä? Mutta sellainen kai on #munlaji parhaimmillaan.
