#munlaji

Toimittaja Jenny Lehtisen luotsaama Vaakakapina-ryhmä on kannustanut postaamaan someen kuvia omista lempilajeista hästäkillä munlaji. Tämä sai minut miettimään, mikä on mun lajini.

Se on kuulkaa hiihto. Olisinko koskaan uskonut sanovani näin? No en. Ala-asteella hävisin hiihtokilpailut aina. Osin tosin tahallani, sillä sukset jalassa juokseminen ylämäissä tuntui idioottimaiselta ja sitä paitsi, meidän kisoissa viimeinen palkittiin aika usein hyvällä lohdutuspalkinnolla. Jo siinä riitti motiivia kalkkiviivan ylittämiseen jumbona.

Vuonna 1998 perhematkalla Saariselällä eniten v*tutti kaikki. Mitäs menin uskomaan kiituri-isääni, jonka mukaan taukotupa oli aina ”seuraavan mäen takana”. Ei ollut. Koskaan.

Eikä siitä ole kuin pari vuotta, kun pysähdyin Rukalla mäen päälle vetämään henkeä kaikista rei’istäni. Sekunnin sadasosassa ilman mitään varoitusta sukset lähti alta ja viuuh olin selälläni. Kiukuspäissäni irrotin sukset, heitin ne ladun viereen ja lähdin suutuspäissäni kävellen mökille. Kiltti mieheni noukki mukaansa myös minun varusteeni… aikuismaista.

Mutta jostain se innostus lähti. Ostin sukset viisi vuotta sitten noin kymmenen hiihtämättömän vuoden jälkeen. Ensimmäisen talven ensimmäinen ja ainoa hiihtoreissu oli hurjat 200 metriä. Lähdin ladulle itsevarmuutta uhkuen, mutta palasin pian nöyränä takaisin. ”Voiko tämä oikeasti olla näin hankalaa?! En pysy pystyssä!”.

Talvi talvelta homma on alkanut maistua paremmalta ja tänä talvena olen päässyt ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olin ensimmäisen kerran ladulla jo marraskuun lopussa, kun lumi hädin tuskin peitti pururadan.

hiihto11.jpeg

 

Olen nauttinut upeista auringonlaskuista ja talvisista päivistä järven jäällä. Uskaltanut kokeilla myös luistelemista ja tykännyt siitä tosi paljon. Ensi talven tavoitteena onkin pyytää opetusta luistelutekniikkaan.

hiihto10.jpeg

 

Parin kuukauden syvällisen harkitsemisen jälkeen rohkenin kokeilla hiihtämistä keskelle metsää vedetyillä laduilla. Olin aiemmin pysytellyt pääasiassa jäällä, koska se oli turvallisen tasaista ja tuttua maastoa. Jälkikäteen tajusin, että jäin taas itselleni kiinni siitä, että paisuttelin mielessäni asioita omituisella tavalla. Kuvittelin, että metsässä ovat vain tosihiihtäjät, ne oikeat urheilijat. Miten tyhmää! Sinne minäkin mahduin ihan hyvin ja ensimmäinen metsälenkki oli silmiä avaava. Pystyin, osasin ja uskalsin. Kauneimman luonnon keskellä koin samaan aikaan syvää rauhaa ja riemua. 

hiihto9.jpeg

hiihto8.jpeg

 

Aina ei mene putkeen…

 

hiihto5.jpeg

hiihto6.jpeg

 

…mutta ei muuta kuin ylös ja uudestaan! Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti ja sattumuksista saa usein parhaimmat naurut.

Hiihto on mun laji, koska: 

  • Ikinä ei tiedä, mitä seuraavalla hiihtoreissulla sattuu ja tapahtuu. 🙂
  • Sitä voi harrastaa ulkona ja kauneimman luonnon keskellä. Aivan parasta, mulle tärkein syy.
  • Hiihto kehittää ja haastaa niin monella eri tavalla. Lähes joka kerta tuntuu, että oma tekniikka ja kunto on aiempaa paremmat, mutta silti on aina hurjasti mahdollisuuksia parantaa. Hiihtäminen tuntuu kokonaisvaltasesti koko kropassa ja parempaa jälkiolotilaa saa hakea.
  • Jokainen voi hiihtää omalla tasollaan ja vauhdillaan, yksin tai hyvässä seurassa.

Tällä viikolla ole tehnyt surutyötä. Olen viettänyt talvilomaa ja hiihtänyt Pohjois-Savossa. Nyt kotiin palattuani olen katsellut kateellisena tuttujen hiihtokuvia pohjoisesta ja miettinyt, että nytkö on se hetki, kun omat sukset on pakattava reiluksi puoleksi vuodeksi varaston uumeniin. Aika vakava höpsähdys, vai mitä? Mutta sellainen kai on #munlaji parhaimmillaan.

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys

Voiko ylipainoinen olla sporttinen?

hiihto2.jpg

 

Koska blogini on liikunta-aiheinen, aloitan sen maratonilla. Omalla tarinallani.

Jokunen viikko sitten puskin reilusti yli satakiloista kroppaani tasatyönnöillä eteenpäin keskellä kauneinta suomalaista maisemaa. Auringonlasku väritti taivasta ja parin asteen pakkanen puri nopeasti poskille kauniin punan (siis siltä varalta, ettei itseni lykkiminen olisi sitä jo tehnyt). Siinä hetkessä sen tajusin. Minä voin olla sporttinen. Minulla on oikeus nauttia liikunnasta siinä missä kaikkien muidenkin ja kokea ihan ne samat euforian tunteet ja tuskanhiet. Minun ei tarvitse jättää liikkumatta siksi, että minun kuuluisi hävetä olomuotoani. Siksi, että joku ehkä ajattelisi minut nähtyään, että mitähän tuo yrittää ja kokisi tarpeelliseksi tulla antamaan laihdutus- tai liikuntaneuvoja minun niitä kysymättä. Siinä hetkessä sain poimia kuukausien työn tuloksen: kilot eivät määritä ihmisen sporttisuusprosenttia.

Tunnen joka kerta iloa, kun pukeudun urheiluvaatteisiin, liikun tai olen liikuntakeskuksissa. Kun vastaan tulee energisiä, hymyileviä punaposkia. Kun tunnen kuuluvani heidän joukkoonsa, olevani samalla viivalla.

Vaan siinä se ongelma piileekin. Miten voi kokea olevansa samalla viivalla, jos tuntee itsestään, omasta kunnostaan ja ylipainostaan jatkuvaa huonommuutta? Minulla on takanani ajanjakso, jolloin ainakin viiden vuoden ajan syyllistin itseäni ylipainosta ja liian vähäisestä liikkumisesta. Ihan kuin jokainen vastaantulija olisi huutanut, että ”sinä sairastut!”, ”sinä kuolet!”, ”sinä tuhlaat yhteiskunnan varat!”. Sanani eivät riitä kuvaamaan sitä syyllisyyttä, jota olen asiasta tuntenut. Olen ollut myös kiukkuinen siitä, että minut ylipainoni vuoksi leimataan tässä yhteiskunnassa sairaiden ja kuolevien joukkoon, vaikka en ole sairas, enkä toivottavasti ihan pian kuolemassakaan.

Ensin jaksoin taistella vastaan. Uskoin aidosti, että minulla on oikeus olla minä. Pääkoppaani pääsi kuitenkin hiipimään salakavalasti syyllisyys. Mitä se sai aikaan? Laihdutettuja kiloja? Paljon energisiä liikuntatuokiota? Ei, se sai aikaan aihion paniikkihäiriölle. Aloin saamaan paniikkikohtauksia ensin öisin. Heräsin kohtaukseen, jossa koin voimakasta hätää ja luulin kuolevani ylipainoni vuoksi sydänkohtaukseen, veritulppaan, aivoverenmuotoon… milloin mihinkin.

Vähitellen liikunnasta hävisi kaikki riemu. Oli laji tai syketaso mikä tahansa, minun liikuntahetkeäni värittivät paniikkikohtaukset. Jätin ryhmäliikunnan ja palasin kuntosalilta sekä lenkkipoluilta kerta toisensa jälkeen kotiin kyynelsilmin. Ahdistavinta oli yrittää hoippua kotiin pienten metsäpolkujen varrelta sykkeet korkealla ja lihakset maitohapoilla, kun mielessä pyöri uhkaava tilanne: jos nyt pyörryn tähän, kukaan ei pysty näin isoa ihmistä täältä pelastamaan. Eikä edes halua.

Mutta tuolla hiihtolenkillä tunsin olevani syyllistäviltä ajatuksilta vapaa. Olen nauttinut viime kuukausina liikkumisesta tosi paljon ja ennen kaikkea pystynyt tekemään sitä ilman paniikkikohtauksia. Siellä mäntymetsän keskellä minä oman elämäni kristapärmäkoski pistin suksea toisen eteen, nauroin ja hiihdin, itkin ja hiihdin. Olin vapaa. Ja tosi onnellinen.

Minun matkani on vasta alussa ja tässä blogissa pääsette seuraamaan, saanko liikunnasta vakituisen puolison vai jääkö tämä yhden yön jutuksi. Joka tapauksessa olen valovuosien päässä siitä elokuisesta hetkestä, kun ensikertaa tapasin naisen, joka on ammatiltaan personal trainer ja psykologi. Hän ei iskenytkään käteeni ruoka- ja liikuntaohjelmia ja nöyryyttänyt vaa’alla, vaan sanoi, että nyt tehdään asiat toisin. Olen rakentanut itseäni ja käsitystäni terveydestä pala palalta uudelleen. Oppinut sen, että ylipainon riskejä ei ole syytä vähätellä, mutta itseään syyllistämällä asiat eivät ratkea. Luopumalla vaa’asta, sykemittarista ja syyllisyydestä, olen saanut taas maistaa liikunnan tuomia positiivisia puolia. Jaksavaa, energistä oloa ja ennen kaikkea sitä tunnetta, kun onnellisena vedän trikoot uudestaan jalkaan. Tulee lenkistä yhden tai kymmenen kilometrin mittainen, kaikki on minulle itselleni.

Tervetuloa mukaan seuraamaan viikon sporttihetkiäni sekä keskustelemaan kaikesta liikuntaan liittyvästä!

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys