Nostalgiavyöryssä: Honey is Cool
Sattuipa niin, että olin kasaamassa pientä soittolistaa. Kesken listan tekemisen mieleeni pälkähti eräs yhtye, jonka löytäminen Spotifysta tuntui kuin vanhan ystävän paluulta:
Honey is Cool.
Kyseessä on tietysti The Knifesta tutun, mutta myös Fever Ray -nimellä musiikkia tehneen Karin Dreijer Anderssonin varhaisempi bändi vuodelta 1997. Ja tämähän on niin uugeeta kamaa, että intterwebseistä ei löydy edes kunnon kuvaa kunnon koossa, mutta älkäämme antako sen häiritä.
https://www.youtube.com/embed/n7h_UMpHW_M” width=”420″>
Voi minkä nostalgiavyöry tästä syntyi!
Vuonna 2008 tapahtui seuraavaa: muutin ensimmäiseen omaan asuntooni, joka sijaitsi Iso-Roballa, mutta kadun nimestä huolimatta oli pikkuruistakin pienempi, vain kymmenen neliön koirankoppi.
Koira tai ei, minä olin aivan helvetin tyytyväinen siihen, että ensimmäistä kertaa elämässäni sain olla aivan omillani. Ja kaiken kukkuraksi olin saanut yliopistoon pääsyni kunniaksi stipendinä elämäni ensimmäisen oman läppärin. Tietokoneen, johon ei kajonnut kukaan muu.
Koko se aika, jonka asuin tuossa luukussa, kului musiikin kuuntelemiseen ja etsimiseen – töistä ja opiskeluista ei ollut niin väliä, ja lomallakin lähdettiin veronpalautusrahoilla Amsterdamiin isolla kaveriporukalla ”sekakäyttämään viikoksi”. Hahhahahaa!
Jos senhetkisestä elämästäni tehtäisiin käppäinen lifestyle-paita, siinä lukisi varmaankin eat, sleep, music, drink, repeat. Satuin asumaan vieläpä silloista Stupido Shopia vastapäätä, joten kun opintotuet tai satunnaiset palkkatulot kilahtivat tililleni (tuohon aikaan vuokrasta jäi vielä hieman opintotukea käteenkin), niin säntäsin aika usein ostoksille levykauppaan.
Muistan yhä mitä ostin aina jääkaappini täytteeksi viereisestä ruokakaupasta (en kehtaa edes kirjoittaa sitä tähän – vain mahdollisimman halvalla hinnalla ja suurella suolapitoisuudella oli väliä, mutta toki ostin vastapainoksi myös Pirkan pähkinäistä ruisjugurttia). Muistan myös miten röyhimme kavereiden kanssa tuosta luukusta ilman takkeja We got Beefiin röökipaikan kautta maksamatta sisäänpääsymaksua. Ai vitsi, miten ovelia sitä oltiinkaan.
Mutta joka tapauksessa, kun olin kerran varoissani, syöksyin heti Stupidoon ostamaan kaikki The Knifen levyt. Ja koska yksi kaveri oli opettanut, että miten musiikkia voi warettaa (tai mitä se nyt onkaan, en ole ehkä pysynyt piraattiajan trendeissä mukana), niin eipä aikaakaan, kun olin tutkinut Karin Dreijer Anderssonin taustat ja warettanut ihan itse tämän bändin ja nämä kappaleet.
Olen pahoillani pikkupiratismistani, mutta se oli juuri sitä aikaa, jolloin se oli ainoa keino löytää vähän enemmän kiven alla lymyilevää musiikkia surkeaakin surkeamman MySpacen lisäksi. Ja kyllä näitä tuli kuunneltuakin aika puhki.
Musiikki oli ainoa asia, joka piti minut jotakuinkin järjissäni noina koirankoppiaikoina. Ja nyt kun löysin tämän levyn seitsemän vuotta myöhemmin, vyöryi ylitseni hillitön nostalgian aalto.
Jotkut asiat kun muuttuvat niin pirusti, ja jotkut eivät ollenkaan. Se on ainakin varmaa, että musiikki antaa sellaista perspektiiviä, joka meinaa välillä unohtua kaiken tohinan keskellä.
Ja kyllä – muuttunut on tietysti myös Karin Dreijer Andersson.
Honey is Coolin Crazy Love -albumia voit kuunnella nykyään Spotifyssa.