Mitään varmuutta tulevaisuudesta ei ole, mutta usko unelmiisi

Kuka minä olen? Miksi teen sitä mitä teen? Kannattaako tätä kysyä itseltään joka päivä? Luoko se joka kerta pienen identiteettikriisin, vai kyseenalaistaako se terveellä tavalla ajatusmallimme ja luo tilaa tuoreille pohdinnoille?

 

Olen miettinyt tätä viime aikoina, erinäisistä syistä, mutta erityisesti siksi, että masentuneena kyseenalaistan asennettani jo valmiiksi, mutta myös sen takia, että olen uranvalintakynnyksellä. 27-vuotiaana, olen taas sen ison kysymyksen edessä, että ”Mitä musta tulee isona?” – ”Taasko sä kysyt sitä?”, kysyn itseltäni. On vähän pakko, koska olen kyllästynyt, kangistunut ja varmasti masentunutkin osittain sen takia, etten ole löytänyt paikkaani yhteiskunnassa. Eikä kukaan muukaan kysy sitä minulta.

 

Olen kohta ollut kymmenen vuotta ”virallisesti aikuinen”, ja tuntuu kuin olisin palannut lähtöruutuun. Tiedän, etten ole ainoa tässä tilanteessa, mutta olen tosissani yrittänyt. Olen opiskellut, tehnyt sen ohella töitä, valmistunut (toisesta koulusta kuin minkä ensin aloitin), tehnyt töitä valmistumiseni jälkeen, hakenut uuteen kouluun töiden ohella (en päässyt), ja sitten ollut kahdessa harjoittelussa, ollut töissä ensimmäisen harjoittelun ohessa, ja nyt viimeisimmässä harjoittelussa olen tullut siihen lopputulokseen, että en todellakaan halua tästä ammattia. Olen tässä siksi, että olen kyseenalaistanut unelmani. Tai sen minkä luulin olevan unelmani. Ja ehkä se olisikin sitä, toisessa todellisuudessa. Nyt en tiedä mitä tekisin. Aavistus minulla on. Ja haaveita. Ja suunnitelmia. Mutta mitään varmuutta tulevaisuudesta ei ole. Mutta ensin: loma. Tästä haaveeni murskautumisesta on ensin toivuttava.

 

En ole tehnyt ”varmoja” valintoja opiskelujen suhteen. En ole opiskellut alaa, josta ”todennäköisesti” saa ammatin, mutta onko niitä edes enää olemassa? Opiskelin kuvataidetta, ja tässä kohtaa joku sanoisi, että saan syyttää itseäni. Unelmien kaatuminen on silti raskasta. Vai olivatko ne unelmia alkuunkaan, jos annan niiden kaatua näin helpolla? Miksi luulin niitä unelmikseni? Mikä on sitten oikeasti unelmani?  Se muuttuu joskus abstraktiksi. Joskus taas sitä voi olla vaikea hyväksyä, kun tiedät, että se on vaikea saavuttaa. Mutta unelmani saavat hymyn huulilleni. Kyseenalaista unelmasi, mutta älä koskaan lakkaa unelmoimasta, tai tavoittelemasta niitä.

 

Kyseenalaistaminen on hyvästä, mutta jos et usko itseesi ja kyseenalaistat itseäsi, uskot itseesi vieläkin vähemmän. Miten me voisimme uskoa meidän riittävän tässä yhteiskunnassa, jossa vaatimukset ovat isompia, kuin mihin kukaan voi vastata ilman, että uupuisivat ja voisivat pahoin? Puhun itse uupuneen ihmisen suulla. Tiedän mitä se on. Tiedän, miltä se riittämättömyyden tunne tuntuu. Nyt olen pääsemässä siitä eroon. Itseni ystävänä ja tsemppaajana. Nyt tosiaan tiedän, että tämän yhteiskunnan odotukset ovat epärealistisia ja epäterveellisiän. Me riitämme vaikkemme täyttäisi niitä odotuksia. Jos me riitämme itsellemme, me riitämme muillekin. Jos olet ystävä itsesi kanssa, sinulla on jo yksi hyvä ystävä. Siitä on hyvä aloittaa.

 

Jos haluaisi kysyä, mikä sinusta tulee isona joltain, joka on jo ”iso”, pitäisikö mun kysyä kuka sinä olet? Miksi sinä teet, mitä teet? Kuka sinulle on uskotellut, että se kannattaa? Jos emme usko, meidän on uskoteltava itsellemme, että riitämme ja pystymme. Siihen ei pysty ystävät, perhe, opettajat eivätkä pomot, ellet usko itseesi. Yritä muistaa, ettei menestys ole onnellisuuden mittari. Eikä pätevää onnellisuuden mittariakaan ole olemassa. Tee itsellesi menestyksen ja onnellisuuden mittari, älä anna muiden tehdä sitä. Muut eivät tiedä mikä sinut tekee onnelliseksi. Sen tiedät vain sinä. Äläkä lakkaa unelmoimasta.

Sydämellä:

Mia

followthatdream.jpg

hullut pyöräilijät.jpg

ihaveadream.jpg

presstoreset.jpg

go.jpg

 

hyvinvointi hyva-olo syvallista tyo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *