Vietin suuren osan viime vuoden heinäkuusta tehden muuttoa New Yorkista Mexico Cityyn ja niinollen myyden huonekalujani Craigslistillä. Valkatuiden tavaroiden noutajia oli sekalainen joukko, joiden kanssa vaihdoin kerta toisensa jälkeen samat fraasit – ”Muutatko lähelle?” ”Itse asiassa vähän kauemmas, Mexico Cityyn.” ”Wow! Mikä sinut sinne vie?” – ja joille hymyillen toivotin joka kerta ”Enjoy!” Joka kerta myös jälkeenpäin mietin: miksi helvetissä? Miten paljon käytetystä Ikean kirjahyllystä oikeastaan voi nauttia?

Keittiönpöydän tuli noutamaan nuori kundi, jonka vyötäröllä roikkui varsin vakuuttavan näköinen työkaluvyö. Olin valmistautunut auttamaan kantamaan pöytää portaita alas ja ulos, mutta mies vakuutti että pärjää samalla kun mittaili pöytää asiantuntevasti. Hän kertoi muuttaneensa vastikään Kaliforniasta, ja kysyessäni viihtyykö hän, mies tuhahti.

– Enpä oikeastaan. Elämänlaatu on länsirannikolla huomattavasti parempaa. Täällä on yksinkertaisesti liikaa ihmisiä, liian ahdasta. Minnepäin sinä olet muuttamassa?

– Mexico Cityyn.

– Oho. Siinä onkin toinen kaupunki, joka on täysin ylikansoitettu.

– Ai–

– Välillä mietin, miksi kukaan haluaisi asua tällaisissa suurkaupungeissa. No mutta, kiitos!

En ehtinyt saada sanaa suustani, ennen kuin työkaluvyömies oli jo heilauttanut pöydän kainaloonsa ja juossut portaat alas hämmästyttävällä ketteryydellä. Keittiössä oli pöydän jäljiltä ammottava tyhjyys. Mietin, että mies ei oikeastaan ollut väärässä – mikä näissä massiivisissa, kaaottisissa kaupungeissa vetää puoleensa? Olen asunut melkein kuusi vuotta yli kahdeksan miljoonan ihmisen suurkaupungeissa, ja jatkuva melu kotonakin tuntuu jo täysin luonnolliselta. Vaikka olenkin aika helposti ahdistuva ihminen, väenpaljoudet ja takkuava liikenne imevät mukaansa tavalla, joka muistuttaa aaltojen mukana kellumista. Ei tarvitse miettiä mitään, mutta samalla kaduilla käveleminen on kuin videopeli, jonka eri asteiden selvittämiseen tarvitaan pisteitä. Väistä hitaasti kävelevää turistia, 2p. Varo talojen ikkunoissa seisovista ilmastointilaitteista valuvia vesiä, 4p. Ylitä katu korttelin keskeltä samalla kun autojen liikennevalot ovat punaisena, 5p.

Tiedän myös, ettei kaupunkien lumo aina kestä. Omissa piireissäni New Yorkissa on viime vuosina riehunut asukaskato, kun monet ovat saaneet tarpeekseen cityn stresseistä ja muuttaneet San Franciscoon, Portlandiin, Los Angelesiin, Chicagoon. Rauhallisemman elämän perässä? Itse olen yhä lumoutunut kahden cityni sykkeistä – kahdesta hyvin erilaisesta pulssista, jotka sykkivät vaihtelevalla nopeudella mutta aina hervottomana, aina levottomana. Jonain päivänä jytinä voi käydä liian kovaksi, mutta sitä ennen nukun rauhallisesti korvatulpat korvissa ja ikkunat raollaan.

_____________________________________________________

I spent the majority of July of last year preparing for my move to Mexico City, and thus selling my furniture on Craigslist. The people who picked up the sold items were a mixed bunch, with whom I exchanged the same phrases time and time again – “Are you moving nearby?” “I’m actually moving to Mexico City.” “Oh wow! What brings you there?” – and to whose receding backs I would always cheerfully call out: “Enjoy!” After each time, I’d think: why on Earth? How much can one actually enjoy a used Ikea bookshelf?

The kitchen table was picked up by a young guy with a fairly convincing tool belt hanging on his hips. I was prepared to help him carry the table down the stairs and outside, but he assured me he wouldn’t need any help as he measured the table in a professional manner. He told me he’d recently moved to the city from California and when I asked how he liked it, I was met with a scoff.

“I don’t, really. The quality of life is just so much better on the West Coast. There’s too many people here, too little space to breathe. Whereabouts are you moving to?”

“Mexico City.”

“Damn. That’s another completely overpopulated city.”

“Oh—“

“Sometimes I wonder why anyone would want to live in cities like this one. Anyway, thanks!”

Before I had a chance to speak, he’d already hailed the table under his arm and rushed down the stairs with astonishing grace. The kitchen had a gaping space where the table had stood. He wasn’t exactly wrong, I thought – what is it about these massive, chaotic cities that is so irresistible? I’ve lived in cities of over eight million residents for almost six years now, and the constant noise, even at home, feels completely natural. Despite my tendency for anxiety, crowds and ridiculous traffic appeal to me in a way that is reminiscent of letting waves float you. You can shut your brain off, but at the same time walking on the streets is like a video game where you collect points to pass to a new level. Dodge a slow-walking tourist, 2p. Avoid the waters leaking from air conditioner units, 4p. Cross the street in the middle of the block while the cars have a red light, 5p.

I also know that the lure of cities doesn’t always last. My circles in New York have recently suffered a massive vacation as friends have moved to San Francisco, Portland, Los Angeles, Chicago… In search of serenity? I am personally still as enamored with the beats of two cities—two very different pulses, beating at variating speeds but always out of control, always restless. The rumble might get too overwhelming some day, but before that I’ll sleep peacefully with my earplugs on and my windows ajar.