En ole kirjailija, saattaa olla huonoa kirjoitustaitoa, mutta toivottavasti se mikä on oleellista, välittyy. Välillä ne hyvän olon lähteet eivät riitä, silloin kun hätä on iso. Tässä keskustelen itseni kanssa siitä mikä riittää ja mihin mennä nyt.

Tein joskus siskolleni kirjan joululahjaksi, johon kokosin kaikkia erilaisia hyvän elämän elementtejä, jotka silloin kuvasin ravinnon, kiinalaisen lääketieteen, akupunktion ja mietelauseiden voimin. Sen nimi on hyvän Shen -kirja, eli hyvän Hengen -kirja. Ehkä viestini oli se, että todella rakastan häntä ja haluan hänen paranevan ja eheytyvän. Hän on ollut aina ylisuorittaja ja armoton piiskuri itselleen. Hän ehkä lopetti itsensä satuttamisen jossain vaiheessa. Hän on aina ollut mua varten olemassa, edennyt urallaan hienosti, muistaa kaikkien syntymäpäivänä ja keksii aina ihania ja piristäviä asioita, jotka tuo tullessaan, kun hän saapuu kotikaupunkiimme.

Jollekin toiselle on helpompi toivoa hyvää ja toista on helppoa auttaa. Sinun kanssa olisi helppoa puhua asioista, jotka voimauttaisivat sinua ja auttaisivat ymmärtämään, mistä sinun mahdollinen väsymyksesi johtuu. On päivänselvää toiselle ihmiselle kertoa, kuinka hänen kannattaisi kuunnella sydäntään ja tutkailla omia tuntemuksiaan, sekä kunnioittaa jokaista tunnetilaa, sillä ei hyviä ja huonoja aikoja voi valita. On helppoa neuvoa toista muistamaan tärkeitä oppeja elämästään ja luopumaan asioista, jotka eivät palvele sitä toista. Mutta se mitä itseeni tulee, ja sanomisiini itselleni, on oma lukunsa, vaikka tiedän, että tätä vikaa on vähän meissä kaikissa. Kaikista parhaiten silti muistan ne asiat, miten olen moittinut itseäni, vaikka olen heti luvannut etten tekisi niin enää kertaakaan.

Lupasin, että tämä on täysin rehellinen, eikä itseäni vähättelevä kertomus, joten en pilaa tätä tänään mustalla huumorintajullani, vaikka tekisi mieli kirjoittaa tähän väliin, että nyt alkaa se angstaus. Muutenkin ollut viime aikoina vitsit vähissä.
Olen ollut pitkään jo hyvin väsynyt kaikkeen. Väsymys tulee loppujen lopuksi traumoistani, joita olen kokenut lapsena. Olen ollut itseni eheyttämisen tiellä nyt jo joitakin vuosia ja olen saanut olla kiitollinen itselleni jaksamisestani ja kaikista ponnisteluistani. Olen rukoillut usein iltaisin voimia, niinkuin varmasti sinäkin, vaikken sen kummemmin sitä määrittelekään keneltä tai mistä lähteestä sitä oikein rukoilen. Fyysiset oireet traumojen pohjalta nostavat vieläkin liian usein päätään ja joudun turvautumaan välillä apukeinoihin, kuten betasalpaajiin. Olen halunnut turruttaa hermostoni traumaperäiset tärinätilat, ettei niitä muut ihmiset näkisi, etten taas häpäisisi itseäni. Nyt päätin ottaa yhteyden jälleen uuteen tahoon, josta toivoisin saavani apua, nimittäin terapeuttiin, joka tekee rosenterapia -menetelmää ja TRE-terapiaa. Tänään lähdin pakosalle tilanteesta, joka tuli yhtäkkiä, aloin pelkäämään enkä kestänyt ajatusta itseni häpäisemisestä ja fyysisien oireitteni ilmenemisestä muille kanssaihmisille. Päätin, etten enää jaksa paeta tai syödä lääkkeitä. Haluaisin vapautua jo.

Silloin kun takki on tyhjä, niin ympäröivää yhteiskuntaa haluaa pakoon. Ihmisiä haluaa pakoon, vaikkei heitä pelkäisikään tai vihaisikaan. Mutta välillä vihaiset ajatukset ihmisten turhamaisuudesta, vastuuttomuudesta ja tekopyhyydestä ottavat vallan, joihin itsekin kompastun. Sitä näkee vain luonnon tuhoutumisen, ihmisten sortamisen, kuinka toiset rikastuvat joidenkin toisten kustannuksella, jollei ihmisten niin sitten luonnon. Oma totuus elämästä ja maailmasta näyttää välillä synkältä, eikä sitä haluaisi sen enempää edes miettiä. Jokapäiväistä ihmettä ei enää näe, eikä kiitollisuutta ole siitä, että tänäänkin heräsin.

Mistä ihmeestä sitä ammentaa taas voimia, kun tuntuu, että kaikki kortit on jo käytetty. Olen lukenut useasti päiväkirjojani, joita olen pitänyt siitä asti kun olen osannut kirjoittaa. Olen mennyt luontoon hengittämään ja haaveilemaan. Olen soittanut ja maalannut, ollut herkkyyksieni lähteillä tai sitten mennyt tekemään kunnon reenejä. Olen jutellut ystävien kanssa ja saanut sympatiaa sekä perspektiivejä, mutta välillä tuntuu ettei ihan kaikkea ole siltikään valmis jakamaan. Jokin linnake suojaa sitä kaikista pyhintä osaani, jonne ei kuulu kuin minä itse ja siellä on sieluni. Sitä ei saa turmella, vaikka linnan muureja kovasti olisi vavisuttanut elämän myrskyt. Uskon edelleen, että se sisäinen lapseni asuu siellä, mutta kuinka pääsisin kosketuksiin sen kanssa, kun ympäröivä elämä on täynnä suorituspaineita, väsyneitä ja stressaantuneita ihmisiä sekä huonoja uutisia. Tuntuu siltä, että välillä vaikeiden asioiden äärellä värisen kuin pieni lapsi, eikä aikuisten herkkyydettömän arjen äärellä löydy jokapäiväistä turvaa.

Think positive, ei onnistu. Anna armoa itsellesi, ei onnistu, ei nopeaa keinoa ole saada helpotusta ilman päihteitä tai lääkkeitä. En ole huumeita koskaan kokeillut, enkä aiokkaan. Alkoholiakaan ei halua oikeastaan juoda, koska ei niitä krapuloita enää kestä eikä se humala ole mikään niin kiva tila. Tupakkaa voisi polttaa, mutta se vaikeuttaa energian kulkemista ja vähentää hyvää oloa ja hyviä liikunta suorituksia. En halua itselleni lisää ongelmia nopeista lähteistä, sen verran kuitenkin on kasvettu ehkä.

Kokeilen siis uutta keinoa tässä jakamisen ja sosiaalisen kanssakäymisen kulttuurissa, joka vallitsee vain internetissä, ja kirjoitan päivityksiä ajatuksistani. Ehkä mä tästä alan ammentamaan voimia siinä toivossa, että myös joku toinen piiloutuja uskaltaisi kertoa elämästään ja ajatuksistaan. Aion aloittaa rosenterapian tai TRE-terapian heti kun mahdollista, ja niin kauan kuin kukkaro antaa myöten, en vielä luovuta. Tämän illan silti vielä vietän polttaen muutaman tupakan ja käpertyen sohvan kulmaan hetkeksi itkemään, sen verran huono päivä oli tänään – ja se on ihan okei tähän hätään.