Häntä et sä jätä, vaikka kiellät raivoisasti

Oon taas vaihtelun vuoks hämmentyny. En edelleekää erityisesti viihy koulussa, en vaa piä niist ihmisistä.

Koht on viimene käyntikerta sairaalalla, ja en tiiä mitä sanoisin siellä. En jaksa enää valittaa miu elämästä.

Ei siin oo mitää vikaa.

Kai oon vaa pettyny, ku se ei vieläkää oo sitä mitä tahtoisin. Tai mitä oletin et se ois. Kaikkei pahinta on varmaa se, et en edelleekää käsitä et tää on miu elämä, ja jos haluun joteki vaikuttaa tapahtumii, nii kannattais tehä jo jotai. En vaa pysty siihe. 

                                                                       ”Tänää vois tehä jotai uutta ja repäsevää ! Hyvä idea”

Paitsi etten tee, koska en jaksa enkä pysty enkä haluu koska on tarpeeks hämmentävää jo muutenki.

Hassuu muute, mite sitä luulee tulevansa onnelliseks sit ku saa sen mitä on halunnu.

Ja sit vaa tajuu ettei ees tiiä mitä tekis sillä.

En osaa enää pitää itteeni kasassa, tänki kirjottamisee meni joku tunti koska miu ajatukset vaa vaeltaa koko aja jossai muualla.

Misköhä kaikki miu ystävät on ja missä vaiheessa ne meinaa tajuta että en oo siellä.