Se suru

Se tulee jostain piilosta. Aina. Se kysyy, miten menee. Vastaan että hyvin. Se tietää etten tarkota sitä, ja se tietää että oon tyhjä. Se tietää etten jaksa välittää. Että se on ainut jonka päästän pinnan alle, annan kyteä. Ruokin sitä. Se tuttu ja turvallinen. Olet aika ruma. Olet turha. Tiedät itsekin, ettet onnistu. Ja en voi sanoa, että niin tiedänkin, koska silloin myöntäisin asian ja pääsisin eteenpäin. Ja olisin taas tyhjä, sillä se on ainut joka pysyy, silloin kun on yksin. Ja se haluaa että olen yksin, koska muut häiritsevät ja alan epäillä. Epäillä että se en olekaan minä, vaan se, joka ajaa muut pois. Joka tahtoo olla yksin. 

Ja sitten se lähtee. Mutta jos se ei jonain päivänä enää lähdekään. Se ehtii juurtua minuun. Se olen minä itse.  Ja silloin ei enää ole vaihtoehtoa.

Se ei tajua että yksinäisyys sattuu, enkä minäkään, ennen kuin ei enää ole muuta kuin se.