Välil muistan mite paljon tarviin kenkkuu, ja mite paljon rakastan sitä. Toivon et se antaa kaiken anteeks, ja toivon et mieki annan.

Koska en tiiä kuka vois täyttää nii paljo tyhjää tilaa, ku mitä hää jättäis.

Ja vaik hää satuttaaki minuu. Vaik mie varsiki satutan häntä.

Voisin tietyst olla onnellisempi, jos vaa etenisin elämässä. Enkä roikkuis yhes ainoos henkilössä.

Hää ei varmaa itekää ymmärrä mitä kaikkee miulle on. Miks ees alunperinkää halusin hänet elämääni. Haluisin joskus kertoo kaiken, ja sit voitais nauraa yhes makeasti sille mite vaikeeta kaikki on ollu, iha niiku se loppuis siihe. Iha niiku vaikeudet loppuis siihe ku tietää et toine rakastaa.

Iha niiku se ei vaa tekis asioist paljo vaikeempii. 

Ollaa vaa molemmat ain nii paskana. Mie avoimesti ja hää melkei tietämättää. Iha ku se menis pois kummalkaa tavalla.

Iha ku voitas joteki auttaa toisiimme, voi hyväne aika.

Mite voi olla näi onnelline ja näi vitun onneton samaa aikaa. 

”As humans, we ruin everything; including each other”

 https://www.youtube.com/watch?v=-CGIii_eTOk