Vartuin lapsesta nuoreksi ja edelleen aikuiseksi sangen leppoisassa ympäristössä. En muista ahdistuneeni erityisen pahasti edes ylioppilaskirjoituksista, saati sitten yliopiston pääsykokeistakaan. Jossain matkan varrella viimeisen kahdeksan vuoden aikana jotain muuttui. Aluksi olin jatkuvasti kamalan kiireinen, mitä taas seurasi pohjaton riittämättömyyden tunne. ”Sekin ja tuokin opiskelukaverini ehtii tehdä sitä, tätä ja tuota -ja vielä leipoakin.” Suomin itseäni pitkään tekemättä olevista asioista, siitä miten pyykkikorini muistuttaa enemmänkin Mount Everestiä ja siitä, etten koskaan ollut tarpeeksi itselleni. 

Tunnustan nykyisin olevani jatkuvasti halkeamispisteessä oleva radioaktiivinen ydin, valmiina säteilyttämään kaikki tielleni osuvat vähänkään elinkelpoiset organismit. Vitsi tässä siis lieneekin siinä, miten opintojeni aikana kuljin määräaikaisesta stressistä toiseen tiedosten samalla, ettei stressi tule jatkumaan ikuisesti. En oikein tiedä missä vaiheessa stressitasoni ajattelivat työllistää itsensä kokopäiväisesti, mutta nykyisin ei tuosta määräaikaisuudesta ole harmainta hajuakaan. Stressi on jatkuvaa ja se näkyy, monin eri tavoin. Olen saanut rytmihäiriöitä, kuukautiskiertoni on mitä sattuu ja lihaksiini verrattuna rautakanki on varsin notkeaa ja pehmeää materiaalia. Jo entuudestaankin huono unenlaatuni on heikentynyt vielä pykälän lisää ja olen 24/7 ”on the edge”. 

Minä en ole tällainen. En ole oikeasti kärttyisä, mitättömistäkin asioista pimahteleva ja loputtomasti nalkuttava ämmä. Haluan itseni takaisin ja kiireettömyyden tunteen, jota kaipaan elämääni kipeästi. Siksi olen päättänyt nousta barrikadeille ja tehdä vallankumouksen ylenpalttista stressiä vastaan! Tämä on minun elämäni ja minun kehoni. Hyvästi, stressi!