Puhutaanko synnytyksen jälkeisestä masennuksesta?

Mieti ensin, mikä on oma suhteesi asiaan? Oletko kokenut saman? Ehkä sinulla on lapsia, mutta et pysty ymmärtämään, miten tuore äiti voi masentua, ehkä ajattelet jopa, että se on itsekästä? Ehkä sinulla ei ole lapsia, etkä ymmärrä, mistä on kyse? Olipa sinulla omakohtaista kokemusta tai ei, olipa sinulla lapsia tai ei, niin lue tämä teksti. Jos olet käynyt saman läpi, saat ehkä vertaistukea ja huomaat, että muillakin on samanlaisia ajatuksia. Jos et pysty ymmärtämään koko asiaa, niin mahdollisesti tämä teksti vähän avartaa käsitystäsi. Se, mitä haluaisin, on kertoa masennuksen kokeneille äideille, että se ei ole normaalia, apua kannattaa hakea! Ja heille, jotka eivät voi ymmärtää koko asiaa, haluan sanoa, että äitihän ei itse päätä ajatella tai tuntea näin. Hän syyllistää jo itseään tilastaan tarpeeksi, eli siihen ei tarvita enää ulkopuolisia motkottamaan, että uuden äidin pitäisi olla onnensa kukkuloilla.

Oma kokemukseni synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta

Mainitsin Instagramin haasteessa ohimennen sairastaneeni synnytyksen jälkeistä masennusta kaksi kertaa. Tästäpä sainkin sitten yhteydenottoja, ja minua pyydettiin kirjoittamaan aiheesta. Eräs IG:n kautta viestiä laittanut pohti, että hän ei pysty vielä kertomaan asiasta, että kauankohan siihen menee, että kykenee puhumaan… Se on varmasti yksilöllistä, itsekin siinä haasteessa nyt ensimmäistä kertaa mainitsin asiasta julkisesti. En ole ihan varma, olenko edes kenellekään lähipiiristä sanonut asiasta aiemmin. Eli mulla siihen, että asiasta pystyy puhumaan, meni näköjään melkein kahdeksan vuotta!

Kerron vain omia kokemuksia, miten asia minun kohdallani näyttäytyi. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla, osalla masennus on syvää ja äiti on jopa toimintakyvytön, osalla voisi ehkä enemmänkin puhua ahdistuksesta. Minulla oli jotain tuolta väliltä, en tosiaan ollut toimintakyvytön.

Esikoiseni syntyi 2011, ja muistan jo raskausaikana pienoisen ahdistuksen hiipineen esiin. Vauva oli toivottu, ja raskausaikakin sujui hyvin. Silti taustalla oli jokin kumma, pimeä tunne. Muistan ahdistuneeni etenkin silloin, kun luin tai kuulin puhuttavan siitä, miten väsynyt vauvan syntymän jälkeen on ja miten kaikki on hankalaa. Jos joku onnitteli minua raskaudesta, kiitin iloisesti, mutta oikeasti mietin hiljaa mielessäni että ”Miksi hän onnittelee, tahtooko hän sanoa, että onneksi olkoon, kohta sinua alkaa ahdistamaan”. Tämä ajatus pyöri päässäni, enkä ihan saanut kiinni mistä se tuli. Jälkikäteen tajuan, että jotenkin ehkä aavistin olevani potentiaalinen synnytyksen jälkeisen masennuksen sairastaja, ja olin siis meta-ahdistunut: minua ahdisti, että kohta saattaa alkaa ahdistamaan. Tämä kai se turhin ahdistuksen muoto on, mutta pointti onkin siinä, ettei sitä voi järkeillä pois!

Vauva syntyi, synnytys oli komplisoitunut ja lähellä oli kiireellinen sektio. Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin hyvin. Ahdistus hyökkäsi päälle synnytystä seuraavana aamuna. Heräsin huonosti nukutun yön jälkeen, ja sen sijaan että olisin ollut onnesta sekaisin, olin ahdistuksesta sekaisin. Mielessä pyöri vain ajatus ”Mistä minua rangaistaan?”. Ja nyt haluan sanoa, että nämä ajatukset ovat juuri ne, mistä äidit tuntevat suurta syyllisyyttä, eikä tästä asiasta siksi haluta puhua. Kuinka tajutonta on, että olet juuri saanut kauan toivomasi vauvan, ja onnen sijaan oletkin ahdistunut? Itsekin syytin itseäni näistä ajatuksista. Sanoin itselleni, että lapsi on terve, minä olen terve, kaikki on hyvin, ei tässä ole mitään saumaa alkaa masentumaan. Se on erittäin kumma tunne, kun terve järki sanoo toista ja silti mielen peittää puristava, pimeä tunne. On sanomattakin selvää, että syyllisyys näistä tunteista on omiaan vain pahentamaan oloa.

Kaikki synnytykset ovat menneet entistä vaikeammiksi, kaikissa vauvat ovat saaneet kohtuu huonot pisteet, olleet kalpeita, ja heidät on aina viety luotani happikaappiin virkustumaan heti synnyttyään. Kolmas oli jo niin traumaattinen, että jouduin äitiyspoliklinikalle jälkitarkastukseen pelkojen takia. Pitää vielä lisätä tähän, että kolmannesta lapsesta masennusta ei enää tullut. Leikillään ajattelen, että olin synnytyksen jälkeen vain niin onnellinen, että selvisin hengissä, ettei masennustakaan sen takia tullut.

Keskimmäisen lapsen synnyttyä sama toistui, tällä kertaa vahvempana. Muistan ajatelleeni, että en tykkää tästä uudesta vauvasta, ainoastaan esikoisestani. Tämä ajatus on ehkä kaikista pahin mitä voin keksiä! Ja samalla hetkellä rauhoittelin itseäni, että tämä ei ole minun oma ajatukseni, se on hormonien tuotosta ja ahdistuksen sanelemaa. Oikeastihan rakastin vauvaa! En voi tarpeeksi korostaa sitä, että nämä negatiiviset ajatukset eivät tuntuneet olevan (eivätkä olleetkaan) oikeita, tai omiani. Mutta ne vain tulivat jostain. Ikään kuin pääni sisällä olisi ollut kaksi henkilöä. Toinen sanoi näitä hulluja asioita! Sain koko ajan kamppailla sen asian kanssa, että pääsin pintaan, oikeiden omien ajatusteni tasolle, etten uppoaisi pohjaan näiden hullujen ajatusten sekaan. Ne tuntuivat vetävän mukanaan.

Ahdistuskupla

Minulla oli sellainen olo, kuin olisin ollut jonkin kuplan sisällä. Jos katsoin Iltalehden uutisia netistä, selasin vain otsikoita, en kyennyt lukemaan niitä. Katselin vain apaattisesti tekstejä. Sama television kanssa, vaikka tuli kuinka suosikkiohjelmani, en pystynyt keskittymään. Tuijotin tekstejä tai kuvaa, ilman että mitään ikään kuin menisi tietoisuuteeni. Ihan kuin olisin katsellut maailmaa ikkunan läpi, itse jossain sisällä, muu maailma ulkona. Kaupassa katsoin ihmisiä kateellisena, kun he tekivät ostoksiaan. Ajattelin, että tuollakin on tällä hetkellä normaali olo, ja tuolla, ja tuolla. Ihan kuin olisin siellä ahdistuskuplan sisällä kaupassakin! Mä en keksi mitään muuta keinoa selittää sitä oloa. Niin voimakas, puristava tunne seurasi 24 tuntia mukana. Siinä ei pystynyt olemaan oma itsensä, ei pystynyt nauttimaan mistään. Pystyin kyllä toimimaan, käymään siellä kaupassa ja tekemään ruokaa, ja jopa menemään lenkille välillä. Mutta kuplan sisällä koko ajan.

Esikoisen synnyttyä en tiennyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, tai että minulla oli se. Olin niin paljon lukenut ja kuullut, että vauvan synnyttyä itkettää ja masentaa, että luulin kaiken kuuluvan asiaan. No ei se muuten kuulu!! Normaali baby blues, kun hormonit heittelevät kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, on tavallista. Mutta jos se jatkuu, se ei ole tavallista. Olisinpa tiennyt.

Keskimmäisen synnyttyä tiesin jo kysellä asiasta, ja neuvolassa otettiinkin tämä jo huomioon. Meillä kävi kotona hoitaja katsomassa miten menee, ja muistan hänen sanoneen että ”Onhan tälle vauvalle juteltu, hänhän ottaa ihan tavallisesti kontaktia ihmisiin”. Kyllä, itselläni ei ollut mikään vakava tilanne, eli pystyin kyllä juttelemaan vauvalle ja hoitamaan. Ajatuksista huolimatta. Vakavassa tilanteessa äiti ei jaksa, tai pysty ottamaan vauvaan kontaktia. Hän ehkä hoitaa, mutta ei ole läsnä. Saattaa jopa vältellä.

Minulle raskaimpia hetkiä olivat juuri omat ajatukseni, joita tuntui tulevan hyökyaallon lailla pintaan. Ne olivat juuri näitä ”en tykkää vauvasta”, ”mitä jos annan vauvalle d-vitamiinitippojen sijaan vahingossa silmätippoja suuhun ja hän kuolee”, ”mitä jos pudotan vauvan”, ”mitä jos sekoan ja tapan vauvan”. Näin. Luit oikein. Näitä asioita pelkäsin ihan tosissaan! En ajatellut tietenkään satuttavani vauvaa, mutta pelkäsin, että sekoan. Ei ole hääviä olla silloin yksin kotona vauvan ja taaperon kanssa, koittaa siinä laittaa ruokaa ja siivota, ja toivoa koko ajan, ettei sekoa.

Keskimmäisen synnyttyä sanoin että tarvitsen keskusteluapua. Ja kävinkin juttelemassa useamman kerran asiasta. Minulle määrättiin myös mielialalääkkeitä, mutten syönyt niitä. Koin keskustelut aivan todella suureksi avuksi! Siihen kannattaa tarttua, ja sitä kannattaa pyytää, suorastaan vaatia! Tuntui helpottavalta kuulla ulkopuolisen sanovan, etteivät äidin ajatukset ole vauvalle haitallisia. Ja että niin kauan, kun äiti TIETÄÄ, ettei voisi tehdä vauvalle mitään pahaa, ja tietää vielä ”jotenkuten”, kuka itse on, ei ole syytä pelkoon. Ja se nimenomaan lievitti pelkoa että vauvalle muka sattuisi jotain, ja kun pelko lieveni, ahdistus lieveni. Laitoin lainausmerkkeihin tuon ”jotenkuten”, koska tiesin jotenkuten kuka olen. Ikään kuin oma itseni oli jossain alla piilossa painettuna. Mutta se oli vielä siellä, ja kertoi niitä järkeviä ajatuksia sekavien ajatusten päälle. Jos se oma minuus painuu kokonaan masennuksen alle, ja pintaan jää vain hullut ajatukset, silloin voi vauvasta huolehtiminen vaarantua ja sitten tarvitaan enemmän apua. On aika tärkeää, että äiti itse miettii, missä sfääreissä ahdistus menee, ja kuinka syvälle sinne ollaan upottu.

Liikkuminen parantaa mielialaa

Se, mikä minua helpotti, oli liikunta. Monesti olin niin lamaantunut, etten jaksanut lähteä edes ulos. Lasten isä sitten patisti kävelylle. Jos menin, tulin aina paremmalla mielialalla takaisin. Myös oikeille ryhmäliikuntatunneille meno sitten synnytyksestä toivuttua oli ihan kultaa! Nimenomaan liikunnan uskon pitäneeni oman masennukseni aisoissa, ja lievänä. Joten vaikka ei huvittaisi, mene lenkille tai salille! Jos et itse jaksa, sano kumppanillesi, että pakottaa sinut. Se AINA auttaa! Vaikka kuinka tuntuisi, ettei jaksa, niin aina se mieli on vähän parempi liikunnan, edes kävelyn, jälkeen.

Tämä oli minun kokemukseni. Toivottavasti tästäkin asiasta pystytään tulevaisuudessa puhumaan ilman huonon äidin leimaa. Itsekin mietin, miten käsittämätön tämä asia on. Lapseni ovat niin tärkeitä. Heissä ei ole yhdessäkään yhtään huonoa puolta. Ovat suorastaan täydellisiä. On jännä tunne ajatella toisesta ihmisestä, ettei hänessä ole yhtään mitään huonoa. Niin ajattelen lapsistani. Haluan korostaa sitä, että se, että äiti sairastaa tai on sairastanut synnytyksen jälkeistä masennusta, ei tarkoita ettei hän rakastaisi lapsiaan.

Otan mielelläni vieraskirjoittajia blogiini, joten jos haluat jakaa tarinasi, ota minuun yhteyttä.

Terveisin, Hanna

 

Kommentit (2)
  1. Anu-Christa
    19.6.2019, 17:26

    Minulla ei ole lapsia enkä tiedä, mitä on synnytyksen jälkeinen masennus, mutta haluan kertoa omasta ahdistuskesta. Olen elänyt elmäni ehkä raskaimman kevään ja vertaankin sitä suolla tarpomiseen. Eteneminen on raskasta ja aina, kun tuntuu, että helppottaa, putoan taas suonsilmään, mistä on vaikea päästä ylös. Tuo, kun sanoit, että ei jaksa keskittyä mihinkään lukemiseen tai TV: katseluun on ihan sama, mitä nyt käyn läpi. En oikein jaksa keskittyä mihinkään, mitä luen. Yksi kirja jäi esim. kesken, kun en muista, mitä olen lukenut. Joinain päivinä mietin, mtiä on ns. normaali olo. Kun lääkäri sanoi, että et sinä ole ainoa, joka on ahdistunut, mun ajatus on ai miten niin. Kaikkihan jaksaa toimia normaalisti,mutta minä en.

    Myös mulle liikunta tuo helpotusta, Sillä hetkellä ei tarvi miettiä muuta ja olo on aina parempi esim. kävelylenkin jälkeen. Voimatkin alkaa pikkuhiljaa palautua. Olin uupunut ja edelleen ahdistaa, mutta nyt jaksaa jo kevennetysti normaalia arkielämää. Sitö tosiaan katselee maailmaa jonkun ihme kuplan läpi. Ja mulla on kova halu toipua. Tekipä ihan hyvää kirjoittaa. Sitäkin suositeltiin, mutta olin heti, että en varmasti.

    1. Kiitos viestistä. Niin sitä samantyyppisiä ajatuksia ja tunteita tosiaan on monella ihmisellä. Vaikka just sillä hetkellä tuntuu, että on yksin ajatustensa kanssa. Hienoa, että olet huomannut liikunnan auttavan. Jatka sitä, nyt on ihan parasta liikkua ulkona, valossa! 🙂 Ja jos vointi ei kohene/huononee lisää, niin uudelleen vain lääkäriin. Ei kannata jäädä kärvistelemään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *