Maailman paras juoksulenkki
Juoksin eilen illalla maailman parhaan juoksulenkin! En olisi millään malttanut lopettaa! On ollut tosi kuumia päiviä, jopa täällä Oulussa, 32 astetta useampana päivänä, eilen tosin jäätiin ”vain” 29 asteeseen. Illalla, puoli kahdeksan aikaan alkoi kuitenkin hieman viilenemään kun aurinko laski puiden latvojen taakse piiloon, niin saattoi edes pystyä harkitsemaan juoksemista. Harmillisesti lenkit on vaihtuneet kävelyksi tänä kesänä juurikin helteiden takia.
Uskalsin jo näin iltasella ottaa koirankin lenkille mukaan. Eppu on rodultaan whippet, eli voisi sanoa, että hän on juoksua varten suunniteltu, ja jaksaa hölkätä hieman lämpimämmälläkin ilmalla. En kuitenkaan koskaan vie juoksulenkille koiraa paahtavaan aurinkoon! Enkä vähiten siksi, ettei siellä silloin pysty ihminenkään juoksemaan! 🙂
Askel rullasi kevyesti. 35 minuuttia juostuani heitin Epun kotiin, koska ilma oli kuitenkin vielä lämmin. Itse en malttanut kuitenkaan lopettaa, vaan jatkoin matkaa. Olin niin fiiliksissä! Ja se on mulle harvinaista. En ole mikään juoksija. Lähinnä juoksen silloin, kun muut liikuntamuodot ei helpommin onnistu. Mieluummin treenaan salilla, tai vaikka ryhmäliikuntatunnilla. En rakasta juoksua, siedän sitä. Mutta nyt fiilis oli ihan eri!
Syy, miksi nyt fiilis oli niin hyvä, on niinkin jännä kuin se, että sykemittarini hajosi! Joten jouduin menemään tuntemusten mukaan. Juoksen ja treenaan yleensä aina mittarin kanssa. Varsinkin juoksussa seuraan sykkeitä, koska haluan parantaa peruskuntoani. Vahdin, ettei syke karkaa liian ylös. Ja vuosien kovatehoisten ryhmäliikuntaohjausten ansiosta olen tottunut toimimaan nimenomaan vauhtikestävyysalueella, ja siksipä se juostessa alkaakin heti kohota ns. työalueelle. Joten juoksen hitaasti, seuraan sykettä, ja kävelen heti kun syke nousee liikaa. Se on rasittavaa! Mistään flowsta ei ole tietoakaan. Lisäksi odotan aina, että joko saa lopettaa. Tuntuu, että on vaikea hengittää järkevässä rytmissä. On vaikea löytää kevyttä askellusta, askel tuntuu joko liian lyhyeltä, tai sitten harppovalta. Kävelylenkit ovat hyviä rakentamaan peruskuntoa, niissä saan sykkeen hyvin pysymään PK1, mutta PK2 en tahdo päästä, en ehkä osaa kävellä tarpeeksi nopeasti. Siksi koitan harjoitella juoksua, mutta silloin harppaan aina PK2 yli suoraan vauhtikestävyysalueelle. Toivotonta.
Mutta nyt: Juoksin tasan sitä vauhtia, mikä tuntui hyvältä. Askel oli kevyt, hengitys pysyi helppona, sitä ei edes huomannut! Ja mikä tärkeintä, olotila oli sellainen, että jaksaisin vaikka kuinka kauan. Helposti menisi kaksi tuntia samaa vauhtia pysähtymättä. Tarkkaa matkaa en pystynyt siis mittaamaan, mutta jotain 15 kilometrin hujakoilla se oli, ehkä hieman enemmän. Vauhti tuntui paljon kovemmalta, mitä yleensä juoksen. Ja varmasti olikin. Todennäköisesti syke ainakin alussa oli kohonnut vauhtikestävyyden puolelle, mutta veikkaan, että koska juoksu oli niin helppoa, sen on täytynyt pian laskea peruskestävyysalueelle.
Kunnon puolesta olisi matkaa mennyt vielä vaikka kuinka. Ja se, jos mikä on mahtava tunne! Tunne siitä, että jaksat! Yleensä mulla lenkeillä on sellainen tunne, että en jaksa. Ja se johtuu siitä, että kaikki mun fokus menee sykkeen seurantaan ja siihen, että pyrin juoksemaan itselleni epätaloudellisella tyylillä. Mikä opetus tämä olikaan!
Jos sä harrastat juoksua, pyöräilyä tai vaikka kävelyä, ja toimit aina sykemittarin kanssa, niin kokeile joskus jättää se kotiin! Tai ota se mukaan, mutta teippaa näyttö piiloon! On ihan järkevää opetella kuulostelemaan omia tuntemuksia. Sykemittaria kannattaa kuitenkin ehdottomasti opetella käyttämään. Jos et ole koskaan sitä käyttänyt, niin hanki nyt. Varsinkin aloittelijoilla on yleensä se ongelma, että juoksee, tai jopa kävelee liian korkealla sykkeellä, ja kunto ei siksi nouse. Eli ehdottomasti olen sykkeen seurannan kannalla noin pääpiirteittäin!
Sykemittari on hyvä renki, mutta huono isäntä. Itse huomasin nyt, että oon vähän liikaa tuijotellut sitä, enkä ole maalaisjärjellä miettinyt tuntemuksia. Siksi fiilikset juoksua kohtaan olivat aina vähän sellaiset negatiivissävytteiset. Olo oli sellainen, että uskoin olevani huono juoksija. Että juoksen, kun muutakaan ei ole, tai koska on ”pakko” kohottaa kuntoa. Ja tuollainen ajattelu on omiaan murentamaan motivaatiota! Nyt into on ihan erilainen, odotan oikein seuraavaa kertaa!
Kotiin tultuani ihan leijuin. Suihkussakin jopa kokeilin Ranskasta tuomaani body scrubia. Merisuolaa ja jasmiinia sisältävä kuorinta-aine jätti ihon ihanan pehmeäksi. Ja oli ihan tavallinen keskiviikkoilta. Ei mikään juhla. Mulla on tapana säästellä kaikkia hemmotelujuttuja johonkin juhlaan tai viikonloppuun. Se on tyhmää. Elämä on nyt. Koska juoksulenkki sai minut hyvälle tuulelle, ja body scrub, (niin pieni asia kuin se onkin), vielä vähän paremmalle tuulelle, lasten iltapesut ja sadun lukemisetkin sujuivat täysin vaivatta. Liekkö se, että äiti oli kiireetön ja rauhallinen, tarttui lapsiinkin. Menispä iltapuuhat aina yhtä rauhallisesti!
Olin niin innoissani tästä lenkistä, että seuraavat lenkit teen myös ilman mittaria. Jossain vaiheessa otan sen kyllä mukaan, ja katson vasta lenkin jälkeen, että millä alueilla sitä on menty, mitä vauhtia ja mikä matka. Mutta en nyt. Nyt mä nautin!
P.S. tän biisin kuuntelin varmaan kolme kertaa, sopi hyvin fiilikseen.
Ihanaa kesän jatkoa kaikille!